Luuranko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Naisen luuranko

Luuranko on selkärankaisten sisäinen tukiranka, johon kuuluvat vähintään pääkallo ja selkäranka sekä lähes aina kylkiluut. Raajallisilla selkärankaisilla luurankoon kuuluu lisäksi lantioluu, raajojen luut ja paljon muitakin luita. Yleensä luuranko koostuu luista, mutta joillakin kaloilla kuitenkin pääosin rustosta.

Luiden kiinnittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luut kiinnittyvät toisiinsa yleensä nivelen avulla. Niveliä on monia erilaisia; nivelen tyyppi määrää luiden liikkumisradat. Myös sidekudokset vaikuttavat luiden liikkuvuuteen ja sitovat luita toisiinsa. Nivelsiteet ovat niin vahvoja, että kovassa vedossa tai rasituksessa ne saattavat repäistä osan luusta irti sen sijaan että itse katkeaisivat. Jotkin luut ovat täysin luutuneita toisiinsa. Tästä hyvä esimerkki ovat kallon monet luut, jotka eivät liiku toisiinsa nähden lainkaan. Nivelissä ja muissa joustoa vaativissa kohdissa (esimerkiksi ihmisellä nenä ja korvalehti) on usein luun sijasta pehmeämpää ja joustavampaa rustoa.

Luun rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luukudos ja Luu
Sinivalaalla on eläinkunnan suurin luuranko.

Luukudos on kovaa ja huokoista; kovuus johtuu luun sisältämästä kalsiumhydroksiapatiitista. Luun kuivapainosta onkin epäorgaanista mineraalia 2/3. Luun orgaaninen osa taas on pääosin kollageenia. Solujen osuus luukudoksesta on vähäinen.[1]

Luukudos uusii itseään jatkuvasti hävittämällä vanhaa solukkoa (osteoklastit) ja luomalla uutta tilalle (osteoblastit). Valmiita luun soluja kutsutaan osteosyyteiksi. Luun sisällä kulkee verisuonia, joita luukudoksen solut ympäröivät rengasmaisesti. Nämä luun perusyksiköt ovat osteoneja.

Luu ei itsessään aisti kipua, mutta sitä ympäröivä luukalvo (periosteum) kylläkin. Luunmurtuman aiheuttama kipu syntyykin juuri luukalvon repeämisestä.


Ihmisen luusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisen luuranko

Ihmisen luusto poikkeaa lähimpien yhä elävien sukulaislajien luustosta muun muassa siinä, että se mahdollistaa pystyasennon. Pystyasennon vuoksi ihmisen luusto on jäykempi ja suorempi. Selkäranka on suorempi, ja tavallisesti seisovan ihmisen jalat osoittavat lantiosta alaspäin melko lailla selkärangan suuntaisesti, eivätkä käänny polvista. Pystyasennon vuoksi ihmisen jalat ovat suhteessa pitemmät ja kädet suhteessa lyhemmät kuin muilla nykyisin elävillä kädellisillä. Toinen tärkeä ero sukulaislajeihin on huomattavan suuri aivokoppa, joka mahdollistaa suuremmat aivot. Lisäksi ihmisen elävillä lähisukulaisilla kylkiluiden koossa pitämä ruumiinontelo on hartioiden kohdalta kapeampi ja levenee kohti vatsan seutua, kun taas ihmisen rintakehä on leveämpi. Tämä on sopeutumaa ihmisen muita kädellisiä paremmasta kyvystä metsästää; liharuoka sulaa helpommin eikä edellytä niin isoa suolistoa.

Sikiön luusto lähtee kehittymään joko suoraan sidekudoksesta tai rustoisesta mallista luutumalla. Luutuminen kestää pitkään, ja vastasyntyneen tulevasta luustosta osa onkin edelleen rustoista. Tämä on itse asiassa erittäin hyödyllistä muun muassa mahdollistaen normaalin synnytyksen, sillä lapsen osittain rustoinen pääkallo joustaa. Syntymisen jälkeen viimeisetkin rustot pääkallosta alkavat luutua, ja aikuisella pääkallo on kiinteä ja joustamaton. Jos pääkallon luut eivät luudu normaalisti syntymän jälkeen, voi seurauksena olla esimerkiksi pää- tai suulaen halkio.

Lapsella punaista luuydintä on suhteellisesti enemmän kuin aikuisella. Iän myötä luuydin alkaa kuitenkin muuttua keltaiseksi, ja aikuisella punaista luuydintä onkin enää pitkien luiden (kuten reisiluun) ja isojen litteiden luiden (esimerkiksi lapaluun) ytimessä. Luuytimen luovutuksessa otetaan nimenomaan punaista luuydintä, joka kykenee tuottamaan terveitä verisoluja.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toimittajat: Välimäki Matti, Sane Timo ja Dunkel Leo: Endokrinologia. Kustannus Oy Duodecim, Karisto Oy Hämeenlinna, 2000. ISBN 951-656-044-X.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Toimittajat: Välimäki Matti, Sane Timo ja Dunkel Leo: Endokrinologia. Kustannus Oy Duodecim, Karisto Oy Hämeenlinna, 2000. ISBN 951-656-044-X. sivut 190-191


Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta luuranko.