Isotuomipihlaja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isotuomipihlaja
Amelanchier-spicata-flower-head.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Ruusukasvit Rosaceae
Suku: Tuomipihlajat Amelanchier
Laji: spicata
Kaksiosainen nimi
Amelanchier spicata
(Lam.) K. Koch
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Isotuomipihlaja Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isotuomipihlaja Commonsissa

Isotuomipihlaja (Amelanchier spicata) on tuomipihlajien (Amelanchier) sukuun kuuluva kasvi, joka on todennäköisesti kotoisin itäisestä Pohjois-Amerikasta. Se on monin paikoin viljelykarkulainen.[1]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isotuomipihlaja kasvaa 2–6 metriä korkeaksi tiheäversoiseksi pensaaksi, jonka haarat ovat pystyjä. Se muodostaa runsaasti tyvivesoja. Silmut ovat viininpunaisia. Lehtien kevätväri on harmaanvihreä ja syysväri keltainen tai oranssinpunainen. Lehtiruoti on karvainen. Lehtilapa on soikea ja 2,5–6 cm pitkä. Lehdet ovat nuorina kellertävän nukkakarvaisia alapuolelta. Lehtien laitahampaat ovat pieniä ja tiheässä.

Kukinto on pysty, kapea ja tiheä terttu. Tertussa on valkoisia kukkia yleensä 8–11. Teriöt ovat 12–20 mm leveitä. Terälehdet ovat kaksi kertaa leveytensä pituiset. Kukinta-aika on touko–kesäkuussa. Hedelmä on 8–10 mm kokoinen kuivahko pohjusmarja, jonka kärki on karvainen. Verholehdet ovat lähes pystyt. Marjat ovat syötäviä.[1][2][3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isotuomipihlajan koristearvo perustuu runsaaseen kukintaan, tiheään kasvutapaan ja näyttävään syysväritykseen. Myös marjat ovat koristeellisia. Se sopii vapaastikasvavaksi korkeaksi aidannekasviksi, mutta sitä voi käyttää myös leikattuna pensasaitana.

Suomessa isotuomipihlaja on eniten viljelty ja kestävin tuomipihlajalaji, jota on istutettu jo viime vuosisadan alkupuolelta. Se menestyy Lappia myöten vyöhykkeillä I–VI (VII). Lintujen levittämänä se on villiytynyt ja täysin kotiutunut maan eteläosiin. Sitä tavataan metsissä, metsänreunamissa, kallioilla, tienvierillä, pientareilla ja harjunrinteillä.[1][2][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c L. Hämet-Ahti, A. Palmén, P. Alanko, P.M.A. Tigerstedt, M. Koistinen: Suomen puu- ja pensaskasvio. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0.
  2. a b Mossberg B. & Stenberg L: Suuri Pohjolan kasvio. (suom. S. Vuokko & H. Väre). Tammi, 2005. ISBN 951-3129-24-1.
  3. a b Pentti Alanko: Puut ja pensaat. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1988. ISBN 951-30-6967-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]