Inini
| Inini territoire de l’Inini |
|
|---|---|
1930–1946 |
|
|
|
|
| Valtiomuoto | Ranskan siirtomaa |
| Pääkaupunki | Saint-Élie |
| Pinta-ala | |
| – yhteensä | 70 000 km² |
| Väkiluku (1946) | 5 024 |
| Historia | |
| – territorio | 1930 |
| – arrondissementti | 1951 |
| – lakkautettu | 1969 |
| Edeltäjä | Ranskan Guayana |
| Seuraajat | Ranskan Guayana |
.png)
Inini oli Ranskan Guayanasta erotettu Ranskan siirtomaa vuosina 1930–1946. Vuosina 1951–1969 se oli erillinen arrondissementti.
Maronin sivujoesta nimensä saanut[1] territorio käsitti noin 70 000 neliökilometrin laajuisen sademetsävyöhykkeen Ranskan Guayanan sisäosassa. Sen ulkopuolelle jäi vain kapea rannikkovyöhyke. Alueen perustaminen vuonna 1930 liittyi siirtomaaviranomaisten pyrkimykseen hallinnoida ja hyödyntää sisämaata, joka oli aikaisemmin jätetty oman onnensa nojaan. Ininin hallinnon johtajana toimi Ranskan Guayanan kuvernööri, mutta alueella oli oma budjettinsa eikä se ollut Guayanan yleisneuvoston alainen. Alueen väestö oli hyvin kirjavaa käsittäen ranskalaisia, ulkomaalaisia, intiaaneja ja mustaihoisia maroneja.[2] Vuonna 1931 Ininissä oli 3 510[3] ja vuonna 1946 5 024 asukasta.[4] Sen hallinnollinen keskus oli Saint-Élie.[5]
Guayanasta tuli vuonna 1946 Ranskan merentakainen departementti, mutta Inini säilytti siirtomaa-asemansa vuoteen 1951 asti. Alue oli erillinen arrondissementti vuoteen 1969, jolloin se jaettiin viideksi kunnaksi. Vuosina 1931–1946 Ininissä toimi erityinen vankileirihallinto indokiinalaisia vankeja varten.[2] Ensimmäinen, vuonna 1931 saapunut 535 vangin kuljetus jäi Ranskan vasemmiston painostuksesta myös viimeiseksi. Vapautetut vangit palautettiin kotimaahansa vuosina 1954–1963.[6][7] Alueen luonnonvaroista hyödynnettiin kultaa ja jalopuuta.[8]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siirtokunnan tarkoituksena oli kehittää erilleen Gayennean ympäröivästä rannikkoalueesta. Siirtomaa perustettiin virallisesti 6. kesäkuuta 1930, ja oli pääasiassa sotilaallisessa käytössä. Siirtomaata hallitsi Ranskan Guyanan kuvernööri. Vuonna 1930 alueella oli yhteensä seitsemän upseeria ja yhdeksän santarmia. Siirtomaan päätavoitteena oli kullankaivosyritysten ja viidakossa olevien kaivosten tie yhteyksien parantaminen. Vuonna 1931 työvoima koostui 535 vangista, jotka olivat kapinoineet Ranskan valtaa vastaan indokiinassa. Vankeja vartio Senegalilaiset tirailleureitat. Vuonna 1936 kuvernööri ilmoitti Pariisiin, että hanke oli onnistunut, ja sisäiset reitit voitaisiin avata kolonisaatiota varten. Vuonna 1937 vangit kapinoivat.
Vuonna 1941 amerikkalaiset joukot sijoitettiin Surinameen suojelemaan siirtomaata ja amerikkalaisten omistamaa teollisuutta. Vuonna 1942 Brasilia julisti sodan Saksaa vastaan. Tällöin Inini oli osana Vichy Ranskaa, ja oli täten natsi-Saksan liittolainen. Tämän johdosta Inini joutui nyt kahden vihamielisen valtion väliin, joten hallinon päätehtävä oli rajojensa suojelu 16. maaliskuuta 1943 asti, jonka jälkeen Inini asettui Vapaan Ranskan puolelle. 6. joulukuuta 1944 vankileirit hylättiin ja annamiitit palasivat normaaleihin vankiloihin.
Lopulta suunnitelma alueen sisäisten tie- ja rautatieyhteyksien kehittämisestä epäonnistui. Kolmen käytetyn vankilan rauniot näkyvät nykyäänkin. Vuonna 1944 Vapaan Ranskan johtajien kesken pidettiin Brazzavillen konferenssi, joka lupasi sodan jälkeen kaikille Ranskan siirtomaiden kansalaisille samat oikeudet kuin Ranskan kansalaisilla. Tämän toteuttamiseksi Ranskan Guayana muutettiin 19. maaliskuuta 1946 Ranskan departementiksi, mutta Ininiä ei liitetty siihen, koska sieltä puuttuivat peruspalvelut. 17. maaliskuuta alue hajotettiin kommuuniksi ja alistettiin säännölliseen demokraattiseen hallitukseen.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Thabouillot, Gérard: Le territoire de l’Inini 1930–1969, s. 13. Matoury: Ibis Rouge, 2016. 978-23-7520-505-1. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Thabouillot, Gérard: Être chef de poste en Inini (1930-1969). Outre-Mers, 370–371/2011, s. 43–55. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ La Guyane francaise et le territoire de l’Inini, s. 12. Melun: Agence générale des colonies, 1933. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Vous qui voulez venir en Guyane, s. 28. Cayenne: Imprimerie Paul Laporte, 1953. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Instruments de recherche en ligne Archives nationales d’outre-mer. Viitattu 12.3.2021.
- ↑ Donet-Vincent, Danielle: Les bagnes des Indochinois en Guyane (1931-1963). Outre-Mers, 330–331/2001, s. 209–221. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Donet-Vincent, Danielle: Les «bagnes» des Indochinois en Guyane (1931-1963) Criminocorpus. 1.1.2006. Viitattu 13.3.2021.
- ↑ Colloque: le territoire de l'Inini (1930-1969) Blada. Viitattu 12.3.2021.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Inini Wikimedia Commonsissa
