Iljušin Il-18

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Iljušin Il-18 NATO:"Coot" IATA:"IL8" ICAO:"IL18"
Iljušin Il-18 Domodevovon lentokentällä Moskovassa
Kuvaus
Tyyppi matkustaja- ja kuljetuslentokone
Miehistö
Matkustajamäärä Il-18 75, Il-18B 84, Il-18V (1961-) 111, Il-18I/D 125 (1965-)
Ensilento 4. heinäkuuta 1957[1]
Ensilento 1967 Il-38
Palveluskäyttöön 1959 Il-18 Aeroflot: Adler, Alma-Ata
Valmistaja Iljušin
Valmistusmäärä 800 kpl 1957-1968
Mitat
Pituus 35,90 m
Kärkiväli 37,40 m
Korkeus 10,17 m
Siipipinta-ala 140 m²
Paino
Tyhjäpaino 35 000 kg
Hyötykuorma 9 000 kg
Suurin lentoonlähtöpaino 64 000 kg
Voimanlähde
Moottori 4 x Ivšenko -moottoriturbiini AI-20M
Teho 4 x 4 250 hv
Suoritusarvot
Huippunopeus 675 km/h
Lentomatka 7 250 km
Lakikorkeus 10 000 m

Iljušin Il-18 on neuvostoliittolainen matkustaja- ja kuljetuskone, jonka pohjalta on kehitetty tiedustelukone Iljušin Il-20, taistelunjohtokone Iljušin Il-22 sekä kaukomeritiedustelukone ja sukellusvenetorjuntakone Iljušin Il-38.

Iljušin Il-18 oli Aeroflotin ensimmäinen turbopotkurikone, mikä suunniteltiin Vickers Vanguardin ja Lockheed Electran kaltaiseksi keskipitkän matkan matkustajakoneeksi. Ensimmäisen kerran prototyyppi lensi 4. heinäkuuta 1957 varustettuna neljällä Kuznetšov NK-4 -potkuriturbiinimoottorilla varustettuna. Ensilennon jälkeen tuotettiin neljä muuta prototyyppiä ja 20 koneen mallisarja, mistä osa varustettiin Ivženko AI-20 -moottorein, mitkä tulivat myös ensimmäisen tuotantokoneen moottoreiksi. Koelennot suoritettiin loppuun maaliskuussa 1958 ja tuotanto oli alkanut 1957 päättyen 1968.

Ensimmäisissä tyypeissä Il-18 ja Il-18B oli tilaa 84 matkustajalle, mutta ongelmia moottoreiden kanssa. 111-paikkaista Il-18V:ä ryhdyttiin valmistamaan 1961. Pidemmän matkan Il-18I:ä ryhdyttiin valmistamaan 125-paikkaisena lisäpolttoainetankein. Se ei kuitenkaan tullut käyttöön, vaan sen tarjoama kokemus ja ominaisuudet hyödynnettiin 125-paikkaisessa Il-18D:ssä, mikä tuli käyttöön 1966. Viimeisin valmistukseen tuleva malli oli Il-18E, missä oli Il-18D:n laaja runko ja Il-18V:n siivet.

Venäjän laivasto omaksui tyypin Iljušin Il-38 -muodossa sukellusvenetorjunta- ja kaukomeritiedustelukoneena. Venäjän ilmavoimien lisäksi joitain koneita on käytössä edelleen pääasiassa kuljetuskoneina.


Konetyypin käyttäjiä ovat:

  • Alada (Angola, 2 kpl)
  • Air Zory (Bulgaria, 1 kpl)
  • Tianjinin teknillinen koulu (Kiina, 1 kpl)
  • Aero Carribean ja Cubana (Kuuba, 3 kpl)
  • CAA (Kongo, 2 kpl)
  • Da Allo Airlines (Djibuti, 1 kpl)
  • Juznaja, Ex Air Cess, Irbis, Ex Phoenix, Lignes Aeriennes Tchad, Tretjakovo, Alfa Line (Kazakstan, 7 kpl)
  • Pecotox Air, Renan Air, Vichi Air Company (Moldova, 3 kpl)
  • Air Koryo (Korean demokraattinen kansantasavalta, 4 kpl)
  • Romavia (Romania, 1 kpl)
  • Venäjän ilmavoimat, Krivoi Rogin teknillinen koulu, Tretjakovo Air Lines, Venäjän valtion kuljetusyhtiö, IRS Aero, Elf Air, Ram Air, Domodedovo Airlines, Zhukovskin tutkimusinstituutti, Gromov Air (Venäjä, 14 kpl)
  • Expo Aviation (Sri Lanka, 2 kpl)
  • Lvov Airlines, Tavria MAK, Air Ukraine, Kryla (Ukraina, 4 kpl)
  • Phoenix Aviation, Star Lines, Anikay Air (Yhdistyneet arabiemiraatit 17 kpl)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Donald, David: The encyclopedia of world aircraft, s. 534. Leicester: Blitz Editions, 1997. ISBN 1-85605-375-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iljušin Il-18.

Yli 800 Iljushin -18/20/22/24/38 -kuvaa