Ikebana

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vanhinta ikebanakoulukuntaa (ikenobō) edustava asetelma, jossa klassiset kolme elementtiä.

Ikebana (jap. 生け花 tai いけばな, kirjaimellisesti "elävät kukat"), myös kadō (jap. 華道, "kukkien tie) on japanilainen kukkienasettelun taidelaji. Sen periaatteena on yhdistää luonto ja ihmisyys kukkien ja muiden asetelman rakenneosien sommittelun kautta. Ikebana kehittyi japanilaisten buddhalaismunkkien temppeleihin valmistamista uhrikukka-asetelmista.

Asetelma tehdään yhdestä suunnasta katsottavaksi ja se asetetaan näytteille seinän viereen. Symbolinen katsoja ikebanalle on aurinko. Oksia ja kukkien varsien lehtiä harvennetaan ja asetelma rakennetaan kukkasiilin tai varsia lävistävien tukitikkujen avulla. Lehtien sijoittelussa katsotaan, että tuuli pystyisi puhaltamaan oksien läpi. Kukkien pienin nuppu pyritään jättämään ylimmäksi ja näyttävimmät osat sijoitetaan etualalle.[1]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moderni moribana-asetelma, jossa on muun muassa ruusuja.

Ikebanan tärkein periaate on sanonta "kukat leikataan, mutta niitä ei tapeta". Elementtien asettelua ei määrää mikään jäykkä säännöstö, vaan periaatteessa mikä asento ja asetelma tahansa voi olla "oikea", kunhan se noudattaa osiensa "sielua" ja vaikuttaa olevan luontainen osa asetelmassaan. Asettelussa noudatetaan sekä kuvataiteellista makua että empaattista näkemystä kunkin osan luomista syvällisemmistä mielikuvista. Vanhan perinteen ikebana edellytti jopa tietynlaista hengitystapaa kasvinosia käsitellessä ja asetellessa, jotta asettelijan ja materiaalin välillä vallitsisi yhteys.[2]

Historia, koulukuntia ja tyylisuuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puupiirros rikka-tyylin asetelmasta. Hirozumi Sumiyoshi, n. 1700.

Jo ennen ikebanan syntyä kukkia oli aseteltu astioihin ja käytetty koristeiksi, mutta kurinalaisena taiteenlajina ikebana oli aluksi uskonnollinen harjoitus, jossa yhdistyi muinaista shintolaisuutta ja buddhalaista tradiotiota. Näistä elementeistä syntyi modernin ikebanan prototyyppi, ylöspäin kohoava asetelmatyyli "seisovat kukat" - tatehana.[3] Nykyisin tunnetaan tuhansia erillisiä ikebanakoulukuntia, mutta ne jakaantuvat melko tarkkaan ikenobō-, ohara- ja sōgetsu-tyyppeihin.[2]

Ikenobō-koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmesta elementistä koostuvan asetelman periaatetta pidetään 600-luvulla eläneen buddhalaispappi Semmun aloittamana perinteenä. Semmu oli viettänyt nuoruutensa Kiinassa ja periaate saattoikin pohjautua buddhalaisen lisäksi myös kungfutselaiseen ja shinton filosofiaan; kaikki kolme kunnioittavat kolmion ja kolmen tasapainoa. Myös toinen ikebanan pääperiaate, harmonia ihmisen ja luonnon välillä, oli Semmun. Semmu vietti loppuosan elämästään uhraten kolmesta kukasta koostuvia asetelmia Ikenobō-nimisen kotinsa temppelissä. Ikebanan vanhin koulukunta ikenobō (jap. 池坊) sai tästä nimensä. Se säilyi kaiken ikebanan esikuvana pappien harjoittamana.[2]

Rikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koulukunnan tyylisuunta on rikka (jap. 立花/立華; voidaan lausua myös tachibana; kirjaimellisesti "seisovat kukat"). Rikka-tyyli on erittäin muodollinen: asetelmassa käytetään yhdeksää eri materiaalia, joiden asennot noudattavat tarkkoja kallistuskulmia ja muotoja.[4]

Jokainen rikka-asetelma esittää buddhalaista maailmaa symboloivaa Meru-vuorta, ja asetelman muotojen on kuvattava Merun huippua, vesiputousta, kylää ja kukkuloita. Erityisen suuria rikka-asetelmia käytettiin ennen varakkaiden asumusten koristeina, nykyisin lähinnä julkisten rakennusten auloissa.[2]

Nageire[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luvulle tultaessa ikebana oli vakiintunut suosituksi taiteenlajiksi. Se oli hyvin muodikasta, ja ikebananäyttelyitä ja kukkienasettelukutsuja järjestettiin. Ylimystön jäsenien odotettiin taitavan ikebanaa. Sen no Rikyū oli eräs tuon ajan merkittävistä esteetikoista. Tarinan mukaan hän loi nageire-tyylin noudatettuaan oppilaansa ehdotusta asetella puutarhassa kukkivia kurjenmiekkoja: hän leikkasi muutaman varren ja laski ne huolettomasti puuastiaan. Syntynyttä asetelmaa pidettiin upeana. Yksinkertaiset ja rikka-tyyliä rennommat nageire-asetelmat (jap. 投入れ, なげいれ, "viskata johonkin") saivat nopeasti suosiota. Sitä pidettiin erityisesti naisellisena tyylinä ja sen taitaminen oli sivistyneille naisille suorastaan pakollista.[2]

Shōka eli seika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen tämän koulukunnan klassisista tyyleistä on vertauskuvallinen shōka- eli seika-tyyli (jap. 生花, "elävät kukat"), joka syntyi 1700-luvulla nageiren rinnalle. Siinä yhdistyvät rikkan tarkkat säännöt ja nageiren vapaamuotoisuus. Asetelma rakentuu kolmesta pääosasta, taivaasta, ihmisestä ja maasta, joilla viestitään elämän ikuisesta kiertokulusta ja muutoksesta. [5] Yhdeksi osaksi vakiintui kolme samasta alkukohdasta hienostuneesti ylöspäin kaareutuvaa oksaa. Shōkasta tuli erittäin suosittu koulukunta ja se oli pitkään yleisin ikebanan muoto.[2]

Edo-kaudella (noin 1600-1850) feodaalihallinto kontrolloi tiukasti elämän kaikkia osa-alueita. Myös ikebanakoulukunnista tuli periytyviä ja hierarkisia, ja sääntöjen noudattamista pidettiin tärkeämpänä kuin yksilöllisen maun noudattamista. Alkuperäistä luovaa ajattelutapaa noudatettiin joidenkin koulutettujen keskuudessa, ja heidän naturalistista ja itseilmaisullista tyyliään alettiin kutsua "älymystötyyliksi". Japanin modernisoitumisen myötä kaikkea vanhanaikaista alettiin vieroksua, ja älymystötyylistä tuli hyvin ihailtu.[2]

Koulukunnan keskus on Kiotossa. Nykyisin koulutusohjelmassa on myös vapaita asetelmia, jotka ovat hyvin erilaisia kuin koulukunnan perinteiset asetelmat.[6]

Ohara-koulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moribana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1910 syntyi ensimmäinen moderni ikebanakoulukunta, kun veistäjä Ohara otti uudestaan käyttöön vanhan tavan tehdä asetelma matalaan astiaan. Hän piti matalaa astiaa erityisen sopivana uusien länsimaista tuotujen kasvien asetteluun. Ohara nimesi tyylin moribanaksi (jap. 盛り花, "kasatut, nousevat kukat"). Moribanasta tuli hyvin suosittu, ja matalia astioita alettiin käyttää myös joissain vanhemmissa koulukunnissa.

Sōgetsu-koulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1930 joukko ikebanataiteilijoita julisti, että kaikki ikebanan säännöt ja rajoitukset olisi kumottava. Eräs näistä oli Teshigahara Sōfu[2], joka oli saanut opetuksen monia eri koulukuntia ja tyylisuuntia opiskelleelta isältään. Teshigahara Sofu perusti oman ikebanakoulunsa Tokioon 27-vuotiaana.

Vaikka Sōfu oli ensimmäisiä asetelmissaan kuolleita tai nuutuneita elementtejä käyttäneitä ikebanataiteilijoita, ja käytti kukkien ja kasvien rinnalla muitakin epäsovinnaisia materiaaleja, kuten kangasta, peltiä ja kuivattuja kasveja, hänen koulunsa perustuu kuitenkin vahvasti japanilaiseen perinteeseen.

Sōfun tavoitteena oli luoda nykyaikaista ikebanaa sisällyttämällä asetelmien tyyleihin länsimaisia vaikutteita. Asetelmista pyritään tekemään eläviä veistoksia. Eri materiaaleja ei vain asetella, vaan tarkoituksena on perehtyä uudella tavalla niiden antamiin mahdollisuuksiin.

Tästä syntyi Sōgetsu-koulukunta (jap. 草月, "ruoho[kasvi] ja kuu"). Vaikka se kohtasi klassisten tyylien edustajien taholta ankaraa paheksuntaa, tämä 1927 perustettu koulu on nykyisin eräs tärkeimmistä ja on saanut kannatusta kautta maailman. Sillä on virallistettuja opiskeluryhmiä ympäri maailman.[7]

Sōgetsu-koulukunnassa ikebana opinnot aloitetaan kakei-opinnoilla, joissa opiskellaan perusasetelmat. Nämä harjoitukset ovat tarkoin ohjattuja. Suoritettuaan kakei-opinnut hyväksytysti voi opiskelija anoa yonkyū tai sankyū todistusta. [8] Nämä perusopinnot suoritettuaan voi ikebanan opiskelija siirtyä harjoittelemaan omia ideoitaan moninaisempien materiaalien ja asetelmien parissa. Nämä opinnot suoritettuaan voi opiskelija anoa nikyū tai ikkyū todistusta. Ikkyū tason jatko-opinnot suoritettuaan voi opiskelija siirtyä eteenpäin opettajaopintoihin. [8].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Liisa Nurminen (päätoimittaja): Sōgetsu - Ikebansa tänään / Hashi 34/2013. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 2013. ISBN 978-952-67485-2-8.
  • Forsell, Marketta: Ikebana, Japanilaisen kukkienasettelun alkeita. Minerva Kustannus, 2005. ISBN 952-5591-31-X.
  • Fält, Nieminen, Tuominen, Vesterinen: Japanin kulttuuri, s. 231-232. Otava, 1994. ISBN 951-1-12746-2.
  • Massy, Patricia: The Essentials of Ikebana. Shufunotomo co., ltd., 1978. ISBN 4-07-974647-4. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tallila, Kirsti: Friendship Through Flowers. Ruukkupuu, 2007, nro 1, s. 40-42. Kureeri. ISSN 1795-0554.
  2. a b c d e f g h Massy 1978, s. 5-7
  3. Forsell, s. 11.
  4. Forsell. s. 16.
  5. Forsell, s. 15.
  6. Forsell, s. 16.
  7. Forsell, s. 17-19
  8. a b Ikebana haastaa ilmentämään itseä, Sari Mäntysola. sivut 62-67

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Smedslund, Hilkka: Ikebana: Japanilainen kukka-asettelutaide. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ikebana.
Tämä taiteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.