Hifi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee äänentoistotekniikan termiä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

Hifi (myös Hi-Fi) on lyhenne, joka tulee englanninkielisistä sanoista high fidelity[1], ”korkea todenmukaisuus”, mikä tarkoittaa äänen tallennuksen ja toiston valiolaatua.[2][3] Hifi-laitteiden tarkoitus on toistaa tallennettu materiaali muokkaamattomana, alkuperäisen kaltaisena, oli sitten kyse videosta, still-kuvasta tai – kuten yleisemmin hifistä puhuttaessa – äänestä. Samantyyppisiä periaatteita liittyy myös auto-Hifiin, mutta kotioloissa tietyt tavoitteet on mahdollista saavuttaa helpommin. Toiston laadun arviointiin on olemassa mittausmenetelmiä.[4]

Luonnollinen äänentoisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

CD-soittimissa, vahvistimissa ja myös laadukkaissa levysoittimissa päästään ihmiskorvan toleranssin kannalta tarpeeksi tarkkaan taajuusvasteeseen sekä vähäiseen särön määrään. Tosin edellä mainituissa elektronisissa laitteissa syntyy myös erilaisia dynaamisia säröjä joista mainittavin on Tapio Köykän aikananaan keksimä TIM-särö josta professori Matti Otala teki aikanaan 1970-luvulla myös yliopistotasoista tutkimusta. Todennäköisesti suurin vaikutus äänenlaatuun käytännössä on kuitenkin kaiuttimilla: niiden taajuusvasteella, dynamiikalla, särökomponenteilla ja vaihekoherenssilla.

Telefunken hifi-laitteisto 1960-luvulta

Huoneakustiikan vaikutus toistoon on myös erittäin olennainen ja mitattavissa oleva suure. Monissa tapauksissa sen vaikutus on suurempi kuin kaiuttimien. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hyvä kaiutin soisi huonoa paremmin myös huonossa tilassa. Monet kaiutinsuunnittelijat pyrkivät ottamaan huomioon tai minimoimaan akustiikan vaikutuksen.

Hifi jakautuu nykyään 2-kanavaiseen hifiin ja monikanavaiseen äänentoistoon, jota myös kotiteatteriksi kutsutaan. Jälkimmäisessä laitteistoon on liitetty äänen lisäksi myös kuvaa tuottavia laitteita.

Laitteisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lukuun ottamatta aivan edullisimpia yhdistelmälaitteita, on hifilaitteistossa tavallisesti seuraavat laitteet:

Äänilähde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin äänilähteenä on tavallisimmin CD-soitin, jossa on sisäänrakennettu D/A-muunnin, mutta se on vähitellen korvattu joko DVD-soittimella tai muulla mediasoittimella, jonka perässä saattaa vielä olla erillinen ulkoinen D/A-muunnin. Mediasoittimella tarkoitetaan erilaisia multimediatiedostoja soittavaa laitetta. Osa harrastajista luottaa edelleen LP-soittimeen, mikä onkin lisännyt LP-levyjen keräilyharrastusta hifi-harrastajien piireissä. Äänilähteenä voi toimia myös verkkokovalevyasema josta D/A-muuntimen kautta saadaan ulos CD-tasoinen äänisignaali. Lisäksi äänilähteenä voi olla ULA-viritin (englanniksi FM tuner). Ei pidä myöskään unohtaa kela- tai kasettinauhuria, joista molemmat oikein toteutettuna ovat hifi-tasoisia äänilähteitä. Käytännössä suurimmalla osalla hifi-harrastajista äänilähteenä toimii kotitietokone.

Esivahvistin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esivahvistin (etuvahvistin) on laite, joka vahvistaa äänilähteeltä tulevan äänisignaalin sopivaksi päätevahvistimelle ja äänenvoimakkuussäätimen lisäksi siinä on valintakytkin käytettävälle äänilähteelle. Esivahvistimia on olemassa aktiivisia ja passiivisia, joista varsinkin jälkimmäinen on suosittua tehdä itse rakennussarjasta. Esivahvistin voidaan jättää pois laitteistosta, jos äänilähteessä on äänenvoimakkuussäätö tai jos päätevahvistimen tilalla on integroitu vahvistin, joka sisältää esivahvistimen ja päätevahvistimen samoissa kuorissa. Integroitu vahvistin on siis tavallisin vahvistintyyppi. Esivahvistin voi sisältää transistoreita tai putkia ja kummallakin on vankat kannattajakuntansa.

Päätevahvistin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päätevahvistimen tunnistaa siitä, että siinä ei ole ollenkaan äänenvoimakuuden tai äänilähteen valintakytkimiä etulevyssä ja puolijohteilla toteutetun päätevahvistimen ulkonäköä hallitsevat valtavat jäähdytyslevyt, joita tarvitaan huonon hyötysuhteen takia estämään päätetransistorien tuhoutuminen liiallisen lämmöntuoton takia. Yleensä ainoa katkaisin on virtanappi. Päätevahvistimen etuina ovat yleensä helpompi laajennettavuus kuin integroiduilla vahvistimilla. Tehon loppuessa pääte voidaan vaihtaa tehokkaampaan malliin helposti ja esivahvistin jää ennalleen. Päätevahvistin voi olla toteutettu transistoreilla tai putkilla. Nykyään ovat yleistyneet myös täysin digitaalitekniikkaa hyödyntävät päätevahvistimet (englanniksi Class D amplifier tai switching amplifier). Hyvän hyötysuhteen ansiosta näissä ei tarvita suurikokoisia jäähdytyslevyjä ja sen johdosta ne voidaan rakentaa erittäin pienikokoisiksi. Monien hifiharrastajien mielestä parhaiden T-amp -toteutusten äänenlaatu lähestyy parhaiden putkivahvistinten äänenlaatua.

Kaiuttimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla suunniteltu herkkä laajakaistakaiutin.

Jos yksielementtisiä koaksiaali- tai laajakaistakaiuttimia ei lasketa mukaan, yleisin ja yksinkertaisin kaiutintyyppi on 2-tie jalustakaiutin jossa tyypillisesti on bassokaiutin sekä diskanttikaiutin. Se on helppo tehdä hyvin soivaksi ja oikea etäisyys seinästä saadaan 60-70 cm korkealla kaiutinjalustalla, kun kaiutin sijoitetaan vähintään n. 50 cm seinästä. On olemassa myös elekrostaattisia kaiuttimia, joissa värähtelevän, ääntä tuottavan pinnan muodostaa ohut sähköä johtava muovikalvo, joka värähtelee siihen syötetyn musiikkisignaalin tahdissa. Elektrostaattinen kaiutin on kuitenkin rakenteeltaan monimutkaisempi ja siten kalliimpi valmistaa; tässä kaiutintyypissä on myös ongelmia saavuttaa hifikäyttöön riittävän hyvä bassotoisto.

Hifin harrastajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hifiä harrastettiin keskimääräistä enemmän ja ehkä hartaamminkin ennen Internetin yleistymistä mutta monissa maissa julkaistaan edelleen alan lehtiä. Jotkut myös rakentelevat laitteita itse, tai parantelevat olemassaolevia. Toiminnassa (kutsutaan myös tweekkaukseksi) on omat riskinsä jos esimerkiksi muuttaa kaiuttimen jakosuodinta, voi muutettu rakenne kuumentua niin paljon, että syntyy tulipalon riski. Jotkin tweekkaustavat ovat harmittomampia, kuten kaiuttimien tuplajohdotus käyttämällä kahdet kaiutinkaapelit yhtä kaiutinta varten tai bassoelementin lisämassaus resonanssitaajuuden alentamiseen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 23.2.2013.
  2. Hartley, H. A.: ”High fidelity”, Audio Design Handbook, s. 200. I invented the phrase "high fidelity" in 1927 to denote a type of sound reproduction that might be taken rather seriously by a music lover. In those days the average radio or phonograph equipment sounded pretty horrible but, as I was really interested in music, it occurred to me that something might be done about it.. New York, New York: Gernsback Library, 1958. Library of Congress Catalog Card No. 57-9007. (englanniksi)
  3. Itkonen, Terho: Vierassanat: Kielenkäyttäjän opas. Helsinki: Kirjayhtymä, 1990. ISBN 951-26-2796-5.
  4. Facta 2001 s. 756

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]