Etelänsatakieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Etelänsatakieli
Luscinia megarhynchos Istria 01.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Siepot Muscicapidae
Suku: Satakielet Luscinia
Laji: megarhynchos
Kaksiosainen nimi
Luscinia megarhynchos
(Brehm, 1831)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Etelänsatakieli Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Etelänsatakieli Commonsissa

Etelänsatakieli (Luscinia megarhynchos) on sieppojen heimoon lukeutuva varpuslintu.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnun pituus on 15–16,5 cm. Ulkonäöltään erehdyttävästi satakielen näköinen. Selkäpuoli on lämpimänruskea, pyrstö ja yläperä kirkkaan punaruskeat. Vatsapuoli on harmahtavan beige, mutta kyljet ja kurkku ovat yleensä tummemmat, tasaisen beigenruskeat. Pää on harmahtavan kellanruskea. Silmä on kookas ja musta, ja sitä ympäröi vaalea silmärengas. Lajia on joskus mahdotonta erottaa satakielestä, mutta etelänsatakielen pyrstön yläpinta on punaisempi, eikä sillä ole rinnassa selvää harmaata suomukuviointia kuten satakielellä yleensä.[2]

Etelänsatakielellä ei ole selvää kutsuääntä. Varoitusääniä ovat viheltävä ja hieman nouseva "yihp" sekä nariseva "errr". Etelänsatakielen laulu on melodista, voimakasta ja koko ajan muuntelevaa. Säkeet ovat melko lyhyitä, 2-4 sekuntia, ja niiden välissä on usein saman pituinen tauko. Säkeet rakentuvat trilleistä, huiluvihellyksistä sekä solisevista ja pulputtavista äänistä. Satakieli ja etelänsatakieli voivat omaksua toisiltaan laulun osia tai joskus myös koko säkeen. Yleisempää on, että satakieli matkii etelänsatakielen laulua.[2]

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen jääkausi erotti satakielet kahdeksi erillispopulaatioksi, jotka kehittyivät eri lajeiksi. Etelänsatakieli esiintyy Keski- ja Etelä-Euroopassa, sekä Lähi-idästä aina Mongoliaan saakka. Euroopan kanta on 8,5–23 miljoonaa yksilöä. Laji on muuttolintu, joka talvehtii eteläisessä Afrikassa. Suomessa tavataan lähes vuosittain joitakin yksilöitä.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänsatakieli pesii metsissä ja metsiköissä, joissa on runsaasti aluskasvillisuutta. Se elää mielellään vesistöjen läheisyydessä.[2]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luscinia megarhynchos

Pesä on maassa kasvillisuuden kätköissä, joskus matalalla kasvillisuuden varassa. Munia on 4–5, joita naaras yksin hautoo noin 13 päivää. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä 11 päivän ikäisinä. Pesii tavallisesti kahdesti kesän aikana. Naaras voi munia toisen pesyeen, vaikka ensimmäisessä poikaset ovat yhä pesässä. Siinä tapauksessa koiras huolehtii ensimmäisen pesyeen poikasten ruokkimisesta.[3]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etupäässä maassa liikkuvat hyönteiset ja muut selkärangattomat, kuten ampiaiset ja muurahaiset. Syksyllä syö myös marjoja.[3]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Luscinia megarhynchos IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 11.2.2014. (englanniksi)
  2. a b c Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 276. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  3. a b Cramp, Stanley (päätoim.) 1988: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. – Oxford University Press. Hongkong.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Erkinaro, Eino, Finlund, Matts, Helle, Pekka & Merilä, Eino 1981: Etelänsatakieli Luscinia megrahynchos* Hailuodossa 1976. – Lintumies 3.1981 s. 128. LYL.