Etelänsatakieli
| Etelänsatakieli | ||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1] |
||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||
| Luscinia megarhynchos (Brehm, 1831) |
||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||
 Etelänsatakieli Wikispeciesissä |
Etelänsatakieli (Luscinia megarhynchos) on sieppojen heimoon lukeutuva varpuslintu.
Sisällysluettelo |
Koko ja ulkonäkö [muokkaa]
Linnun pituus on 16–17 cm ja paino 21–26 g. Ulkonäöltään erehdyttävästi satakielen näköinen. Yläpuoli on hieman ruosteenruskeampi ja rinta on yleensä täplätön. Laulu on vaihtelevampaa kuin satakielen, mutta ei niin voimakasta. Sukupuolet ovat samannäköisiä.
Esiintyminen [muokkaa]
Viimeinen jääkausi erotti satakielet kahdeksi erillispopulaatioksi, jotka kehittyivät eri lajeiksi. Etelänsatakieli esiintyy Keski- ja Etelä-Euroopassa, sekä Lähi-idästä aina Mongoliaan saakka. Euroopan kanta on 8,5–23 miljoonaa yksilöä. Laji on muuttolintu, joka talvehtii eteläisessä Afrikassa. Suomessa tavataan lähes vuosittain joitakin yksilöitä.
Elinympäristö [muokkaa]
Pensaikkoiset metsät ja metsänreunat, mielellään vesistöjen läheisyydessä.
Lisääntyminen [muokkaa]
Pesä on maassa kasvillisuuden kätköissä, joskus matalalla kasvillisuuden varassa. Munia on 4–5, joita naaras yksin hautoo noin 13 päivää. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä 11 päivän ikäisinä. Pesii tavallisesti kahdesti kesän aikana. Naaras voi munia toisen pesyeen, vaikka ensimmäisessä poikaset ovat yhä pesässä. Siinä tapauksessa koiras huolehtii ensimmäisen pesyeen poikasten ruokkimisesta.[2]
Ravinto [muokkaa]
Etupäässä maassa liikkuvat hyönteiset ja muut selkärangattomat, kuten ampiaiset ja muurahaiset. Syksyllä syö myös marjoja.[2]
Viitteet [muokkaa]
- ↑ Luscinia megarhynchos IUCN Red List. 2011. IUCN. (englanniksi)
- ↑ a b Cramp, Stanley (päätoim.) 1988: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. – Oxford University Press. Hongkong.
Aiheesta muualla [muokkaa]
- Erkinaro, Eino, Finlund, Matts, Helle, Pekka & Merilä, Eino 1981: Etelänsatakieli Luscinia megrahynchos* Hailuodossa 1976. – Lintumies 3.1981 s. 128. LYL.
