Carl von Wendt
Carl Victor Alexander von Wendt (16. helmikuuta 1881 Helsinki – 22. lokakuuta 1925 Helsinki)[1] oli suomalainen asianajaja ja upseeri, joka toimi toimi vuonna 1918 Suomenlinnan vankileirin siviilikomendanttina.
Carl von Wendt kuului von Wendt -aatelissukuun.[2] Hänen vanhempansa olivat eversti Fredrik Willehad von Wendt ja vapaaherratar Fanny Elisabeth von Born.[1][3] Äidinisä oli senaattori Johan August von Born.[4] Von Wendt kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä, suoritti Helsingin yliopistossa oikeustutkinnon vuonna 1904 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1907.[1][3] Ensimmäisen sortokauden aikana hän osallistui kiellettyjen lehtien painamiseen Emäsalossa.[5] Hän työskenteli muutaman vuoden Turun hovioikeuden auskultanttina, minkä jälkeen hänestä tuli asianajotoimisto Dittmar & Indreniuksen osaomistaja. Von Wendt toimi ensimmäisen maailmansodan aikana vuosina 1916–1917 Venäjän kauppa- ja teollisuusministeriön polttoainekomitean juristina.[2][3] Suomen itsenäistyttyä hän oli jonkin aikaa armeijan pääintendentuurin tutkijalautakunnan päällikkönä.[6]
Von Wendt nimitettiin suureksi punavankileiriksi muutetun Viaporin siviilikomendantiksi 29. huhtikuuta 1918. Viaporilla oli myös sotilaskomendantti – toukokuusta alkaen Helsingin käskynhaltija Gösta Theslöf – minkä lisäksi vangit olivat periaatteessa Sotavankilaitoksen (SVL) alaisuudessa, mutta von Wendt sai epäselvistä käskyvaltasuhteista huolimatta viimeisen sanan vankileirin asioissa.[6] Vankileirin johtajana häntä on luonnehdittu pelätyksi ja julmaksi.[5][7] Hän kielsi omaisilta vangeille tulevat ruokalähetykset sen jälkeenkin, kun SVL luopui heinäkuussa valtakunnallisesta kiellosta suuren vankikuolleisuuden vuoksi. Hän myös teloitutti ilman oikeudenkäyntiä kurinpitorikkeistä kuten elintarpeiden varastamisesta syytettyjä vankeja, ensin omin päin kolme ja myöhemmin Theslöfin suullisilla käskyillä 14 lisää.[6] Toisen tiedon mukaan von Wendt olisi ammuttanut Helsingissä toukokuussa 1918 ilman oikeudenkäyntiä ainakin 38 punaista. Hänet on yhdistetty myös kirjailija Algot Untolan ampumiseen.[5] Parannukset vankien oloihin tulivat mahdollisiksi vasta, kun siviilikomendantin virka lakkautettiin 15. elokuuta ja von Wendt joutui väistymään.[6] Hän sai reservissä toukokuussa vänrikin ja elokuun lopussa luutnantin arvon.[3]
Von Wendt omisti vuodesta 1915 Linnaisten kartanon Helsingin maalaiskunnassa. Vuodesta 1922 hän piti Helsingissä asianajotoimistoa yhdessä A. Koirasen kanssa.[2][3] Hän toimi kieltolain kumoamiseksi perustetussa yhdistyksessä ja eräiden yritysten hallituksissa. Hän kuoli sydänkohtaukseen 44-vuotiaana vuonna 1925, ja hänet haudattiin sukuhautaan.[5]
Von Wendtin veljiä olivat kotieläinopin professori Georg von Wendt ja toimittaja-kirjailija Ernst von Wendt. Von Wendt oli kahdesti naimisissa ja hänellä oli ensimmäisestä avioliitostaan kolme lasta.[2] Carl ja Georg von Wendt asuivat perheineen Helsingissä niin sanotussa Wendtin talossa, joka sai nimensä heidän mukaansa. Carl von Wendt oli talon isännöitsijä.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Von Wendt Carl Victor Alexander. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
- ↑ a b c d Alex Snellman: Suomen aateli: yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939, s. 220, 264, 270. Helsingin yliopisto, Helsinki 2014.
- ↑ a b c d e Tor Carpelan: Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna efter 1809 adlade, naturaliserade eller adopterade ätterna, s. 330–331. Helsinki 1942.
- ↑ Vesa Laitinen: Presidenttiehdokas Nils Torvalds kommentoi sukulaisuussuhdettaan Olof Palmeen: "Suvustani löytyy paljon mielenkiintoisempiakin kytköksiä" Aamulehti 12.1.2018 (Internet Archive). Viitattu 25.9.2022.
- ↑ a b c d Anu Nousiainen: Kuoleman saari (tilaajille) Helsingin Sanomat 2.6.2018. Viitattu 23.9.2022.
- ↑ a b c d Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918, s. 270, 273–275, 277–278, 307, 312, 332–333, 342, 345–346. Gummerus, Helsinki 2015.
- ↑ Pauli Juusela ja Eira Serkkola: Sisällissodan taisteluiden jälkeen Helsinkiin syntyi vankileirien saaristo Kirkko ja kaupunki 2.3.2018. Viitattu 23.9.2022.
- ↑ Kaija Nenonen & Kirsti Toppari: Herrasväen ja työläisten kaupunki: Helsingin vanhoja kortteleita 2, s. 95. Helsingin Sanomat, Helsinki 1983.
|
