Aineellinen oikeus ja menettelyllinen oikeus
Oikeusjärjestys voidaan jaotella aineelliseen oikeuteen ja menettelylliseen oikeuteen. Aineellinen oikeus koskee sitä, miten jokin asia on ratkaistavissa, kun taas menettelyllinen oikeus säätelee sitä, mitä menettelyjä on käytettävä asian ratkaisussa.[1] Aineellisoikeudelliset normit määrittävät välittömästi asianosaisten oikeudet ja velvollisuudet, erotuksena heidän oikeusasemaansa vain välillisesti vaikuttavista menettelyllisistä oikeusnormeista.[2]
Aineellinen oikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aineellinen oikeus eli materiaalinen oikeus käsittää ne oikeusnormit, jotka määrittelevät luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Niillä säädellään käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa, eli sitä mikä on sallittua ja kiellettyä. Näihin normeihin on usein yhdistetty erilaisia reaktionormeja, jotka sisältävät sanktioita ja pakotteita. Sanktioiden tehtävä on tehostaa normia ja varmistaa, että sitä noudatetaan.[1]
Menettelyllinen oikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Menettelyllinen oikeus sisältää erilaisia menettelytapoja ja viranomaistoimintaa säätelevää normimateriaalia, jonka avulla sovelletaan ja toteutetaan aineellista oikeutta. Menettelyllinen oikeus siis määrittelee, miten aineellisoikeudellisten sääntöjen ja periaatteiden toteutuminen tapahtuu. Menettelylliset oikeusnormit muodostavat prosessioikeuden.[1]
Aineellinen laki ja muodollinen laki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosääntöoikeudessa aineellinen oikeus on synonyymi ilmaukselle aineellinen laki, jonka vastakohtana on muodollinen laki. Muodollinen laki määritellään oikeussäännösten asettamiseen liittyvillä tunnusmerkeillä, kun taas aineellinen laki määritellään säännösten sisältöä koskevilla tunnusmerkeillä. Muodollisia lakeja ovat sisällöstään riippumatta lait, jotka on säädetty ja julkaistu voimassa olevan lainsäädännön säätämässä järjestyksessä. Aineelliset lait ovat lakeja, jotka sisältävät eri oikeussubjektien välisiä suhteita säänteleviä säännöksiä eli oikeuslauseita.[2]
Aineellisen ja mudollisen lain erottelun kehitteli saksalainen valtio-oikeuden myöhäisperustuslaillinen koulukunta 1800-luvulla, ja se koski alunperin valtiosäännön tulkintaa. Myöhäisperustuslaillisen koulukunnan mukaan aineelliset lait oli annettava muodollisella lailla tai muodollisen lain sisältämän nimenomaisen valtuutuksen nojalla, kun taas muita kuin oikeuslauseita sisältäviä säännöksiä valtion toimeenpanokoneisto saattoi antaa ilman lainsäätäjän myötävaikutusta. Aineellisen ja muodollisen lain erotteluun on tukeuduttu myös Suomen valtiosääntöoikeudellisessa doktriinissa.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lindroos-Hovinheimo, Susanna: Oikeuden rajoilla. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2014.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VII: Oikeuden yleistieteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1999.