55 S 55
55 S 55 on suomalainen 1950-luvulla kehitetty kevyt sinko. Numerot singon nimessä merkitsevät putken kaliiberia millimetreinä ja käyttöönottovuotta.[1] Käyttöönottovaiheessa asetta kutsuttiin myös lyhenteellä 55 N / 55, missä N viittasi edeltäjään, panssarinyrkkiin.[2] Se kehitettiin korvaamaan jatkosodassa Saksasta hankitut panssarinyrkit ja panssarikauhut kantamaltaan ja läpäisykyvyltään tehokkaammalla aseella. Singon korvasivat raskas kertasinko APILAS ja M72 LAW kevyt kertasinko.
Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
55 S 55 on metallirakenteinen. Singon rungon pääosat ovat putki ja suppilo, joka on irrotettava. Putkeen kiinnitetään liipasinkoneisto kahvoineen,tähtäin ja olkatuki. Putkeen kuuluu posken suojus. Varusteisiin kuuluvat kantohihna, tarvittavat työkalut ja putken suojakannet.[1] Sinkoa käytti kahden sotilaan ryhmä, ampuja ja lataaja, mutta se oli yleisase. Periaatteena oli, että kukin sotilas osaisi käyttää asetta tilanteen vaatiessa. Lataajaa varten oli selkään asetettava kantolaite, johon sopi 4 laukausta kuljetuskoteloissa. Ampuja kuljetti vastaavasti itse sinkoa koottuna.
S 55 on toimintaperiaatteeltaan rekyylitön tykki.[3] Ajopanoksen tulisuihku purkautui aseen suppilosta taaksepäin. Suppilon etuosaan sijoitettu seula aiheutti paine-eron, joka lähetti ammuksen matkaan. Suurin osa rekyylistä kumoutui tulisuihkun ja ammuksen vastakkaisvoimista rakettiperiaatteen mukaisesti.
Ajopanoksen sytytti mekaanisesti nalli laukaisukoneiston iskurilla. Singolla ei voinut ampua suljetuissa tiloissa, sillä tulisuihku oli mahdollisesti tappava 7 m:n etäisyydelle ja vaara-alue oli noin 15 metriä. Edullisimmat ampuma-asennot olivat maaten, polviasento tai valmistettu tuliasema.
Aseen pituus on 94 cm ja se painaa 8 kg. Putken kaliiperi on 55 millimetriä. Sinkoon oli kolme ampumatarviketta jotka olivat ontelokranaatti, sirpalekranaatti ja harjoitusammus.[1] Tähtäin oli optinen ja siinä oli korotus- ja ennakkomerkinnät. Parannetussa mallissa olivat lisäksi etäisyydenmittauskäyrät ja -viivasto. Suoraan sivulta etäisyys mitattiin käyrien avulla sijoittamalla kohde niiden väliin jolloin korotusviiva osoitti etäisyyden. Samalla ase suuntautui maaliin. Jos kohde näkyi suoraan edestä tai takaa, kohde sijoitettiin toisen käyrän ja korotusasteikon väliin jolloin korotusasteikko näytti etäisyyden. Tämän jälkeen ase suunnattiin vastaavan korotusmerkin avulla kohteeseen. Jos kohde oli viistossa kulmassa, se sijoitettiin molempien käyrien väliin jolloin ase suuntautui samalla maaliin. Poikittaisviivat olivat ennakkoa varten liikkuvaan maaliin 10 km/h portailla siten, että kaksi kokonaista viivaa vastasi 40 km/h vaatimaa ennakkoa.
Ammusten ominaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ontelokranaatti pystyi läpäisemään 30 cm panssariterästä. Ontelokranaatin halkaisija oli 88 mm. Vaikutus perustui suunnattuun räjähdysvaikutukseen, jonka teho ei riipu ampumaetäisyydestä tai ammuksen lähtönopeudesta. Ammuksen paino oli 2,3 kg ja lähtönopeus 160 m/sek. Pisin mielekäs ampumamatka panssariajoneuvoja vastaan oli 300 metriä ja liikkuvaan maaliin 200 metriä. Sytytin toimi vielä 20 asteen osumakulmassa.[1] Vertailun vuoksi M-32 45 K - panssarintorjuntatykin panssarikranaatin lähtönopeus oli 760 m/sek ja läpäisy 12–42 mm 1000 m:n etäisyydeltä riippuen panssarin kaltevuudesta ja osuman kulmasta.[4]
Sirpaleammus oli tarkoitettu elävää voimaa tai ajoneuvoja vastaan. Sen lähtönopeus oli 160 m/sek ja paino 2,3 kg. Sytytin virittyi 15 m:n lennon aikana ja oli herkkätoiminen. Ajopanos oli kuten ontelokranaatissa, mutta onteloräjähteen paikalla oli teräskuorinen putken muotoinen räjähde sytyttimineen. Sirpalekranaatin pisin ampumamatka oli 750 metriä.
Harjoitusammus muistutti sirpaleammusta, mutta räjähdysaineen paikalla oli massa ja siinä oli valojuovapanos lentoradan seuraamiseksi.
Sako valmisti aseeseen sisäpiippua, jossa käytettiin siihen suunniteltua patruunaa, jossa oli yhdistetty 7,65 x 21 parabellum pistoolikaliperin hylsy RK 62:n valojuovaluotiin.[5] Nän harjoitusammunta saatiin edulliseksi.
Ammuksen lentorata oli kaareva. Tämä ja hidas lähtönopeus tekivät sen araksi tuulen vaikutukselle. Lentoradalla olevat oksat ja pensaat saattoivat poikkeuttaa ammuksen suunnan. Aseen laukaisuääni oli voimakas. Laukaistessa muodostuva tulisuihku ja sen nostattama lumi, pöly yms. sekä mahdollinen näköhavainto ammuksesta paljastivat helposti tuliaseman. Ase pyrki nyökkäämään ammuttaessa, mikä edellytti määrätietoista käsittelyä.
Käytöstä poistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sinkojen putkista alkoi 1980-luvulla löytyä mikrohalkeamia, jotka vaaransivat aseen varusmieskäytön. Yksittäisten sinkojen laukaisumääristä ei ollut pidetty kirjaa. Siten murtumien hallinta ei ollut mahdollista. Poisto toteutettiin 2001. Aseet tuhottiin lukuun ottamatta joitain keräilijöille myytyjä, deaktivoituja aseita ja museokappaleita. [6]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Panssarintorjuntaohjesääntö I osa 1960 Mikkeli, Länsi-Savon Kirjapaino
- Pekka Kantakoski -Punaiset Panssarit Puna-armeijan panssarijoukot 1918-1945 ISBN 951-98057-0-2 Kirjapaino Ilvespaino Oy 1998
- Yleinen aseoppi 1970 Oy Länsi-Savo Offset, Mikkeli
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Panssarintorjuntaohjesääntö I osa 1960 Mikkeli, Länsi-Savon Kirjapaino
- ↑ Suominen, Pertti: Armeijan silmänä ja korvana: tiedustelupäällikkö Raimo Heiskanen, s. 104. Keuruu: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25121-7.
- ↑ Aseoppi s.19, 280
- ↑ Kantakoski s.168
- ↑ Sako sisäpiippu waffenlager.net.
- ↑ Kevyt sinko 55 S 55 kesti palveluksessa 46 vuotta – oli aikanaan alansa kärkituotteita reservilainen.fi.
