Panssarikauhu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kanadalainen sotilas sotasaalis-panssarikauhun kanssa.

Panssarikauhu (saks. Panzerschreck, viralliselta nimeltään Raketenpanzerbüchse, lyhennettynä RPzB), on saksalaisten toisessa maailmansodassa kehittämä 88 millimetrin uudelleenladattava sinko. Olalta laukaistavaa asetta kutsuttiin joukkojen keskuudessa myös nimellä Ofenrohr (savupiippu).

Saksalaiset alkoivat kehitellä uudentyyppistä asetta panssarintorjuntakiväärin korvaajaksi alkuvuodesta 1943 Tunisiassa sotasaaliiksi saamiensa yhdysvaltalaisten kuudenkymmenen millimetrin M1A1-sinkojen pohjalta.

Toisin kuin lyhytkantoinen ja kertakäyttöinen panssarinyrkki, raskaampi panssarikauhu oli uudelleenladattava, ja ammuksen huomattavasti suurempi lähtönopeus teki aseen tehokkaaksi jopa sadan metrin päästä. Ensimmäinen malli RPzB 43 oli 164 cm pitkä ja painoi tyhjänä noin 9,25 kiloa. Sitä seurasi lokakuussa 1943 RPzB 54, joka oli varustettu käyttäjää raketin peräsuihkulta suojaavalla levyllä; ase painoi tyhjänä 11 kiloa. Seuraavassa mallissa, PzB-54/1, oli paranneltu raketti, lyhyempi putki ja sen käyttöetäisyys oli pidentynyt noin 180 metriin.

Käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tornion maihinnousun suomalaisjoukkoja, panssarintorjuntapartion aseena panssarikauhu.

Myös suomalaisilla oli jatkosodan loppuvaiheessa käytössä Saksasta toimitettuja panssarikauhuja. Panssarikauhut ja panssarinnyrkit olivat tärkeässä asemassa jatkosodan aikana kesän 1944 torjuntataisteluissa. Esimerkiksi sotamies Eero Seppänen tuhosi Siiranmäen taistelussa yhden vuorokauden aikana kuusi vihollispanssaria. Lapin sodan aikana aseita käytettiin myös saksalaisia joukkoja vastaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä aseisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.