Volga (auto)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Volga Gaz-21.
Suomeen maahantuotuja Volgia varustettiin dieselmoottoreilla. Nämä oli suunnattu ensisijaisesti taksikäyttöön.

Volga (ven. Волга) on neuvostoliittolaisen, myöhemmin venäläisen Gazin autotehtaan vuodesta 1956 käyttämä automerkki. Se korvasi vuodesta 1946 lähtien tuotannossa olleen Pobedan.[1]

Volgaa arvostettiin. Se oli neuvostoeliitin ja virkamiesten auto. Siitä käytettiin lempinimeä "Volžanka".[2] Volgan nokkakoristeena alkuaikoina ollutta hyppyyn ponnahtavaa hirveä pidettiin hyvin tyylikkäänä.[1]

Volgaa on valmistettu kolmena mallisukupolvena:

1959 Volga[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volgan kaarreajo-ominaisuudet eivät ole kovin hyvät ja istuimissa ei ole tarpeeksi sivutukea. Volga kiihtyi 0-100 km/h 29,8 sekunnissa. Huippunopeus on 126,8 km/h. Jarrut ovat melko tehottomat ja raskaskäyttöiset. Työkaluja on runsaasti vakiovarusteena.

Volga painaa 1550 kiloa. Vaihteisto on kolmivaihteinen, ja vaihteista ykkönen on synkronoimaton, 2-3 ovat synkronoituja. [3]

1966 Volga[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkonäkö oli vanhanaikainen jo vuonna 1966 (TM 5/1966). Hallintalaitteet ovat jäykät, ja ohjaus on hidas ja raskas. Ohjaustehostinta ei ole. Iso maavara auttaa lumessa liikkumista. Auton sisäistä turvallisuutta moitittiin.

Volga M-21 S kiihtyi 0-100 km/h 26,0 sekunnissa. Huippunopeus on 130,4 km/h. Volga M-21 S maksoi Suomessa vuonna 1966 9380 markkaa.[4]

Volga Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volga oli Suomessa 1960-luvulla yleinen taksiautona.[5] Edeltäjänsä Pobedan tavoin Volga saavutti hyvän maineen etenkin talviominaisuuksiensa ansiosta. Auto kulutti kokoonsa nähden vähän polttoainetta, sen moottori käynnistyi helposti kovillakin pakkasilla ja siinä oli tehokas lämmityslaite. Lisäksi se oli ns. itäautona nopeasti saatavissa tuontisäännöstelyn vuosina, jolloin länsieurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia autoja joutui jonottamaan usein hyvinkin kauan. Henkilöautojen tuontisäännöstely purettiin vuonna 1962, mutta Volga säilytti suosionsa taksiautoilijoiden keskuudessa sen jälkeenkin vielä useiden vuosien ajan. Toisen sukupolven Volga tuli Suomessa myyntiin vuonna 1970.[1]

Vuonna 1965 oli taksina Suomessa 1 521 Volgaa. Suomeen tuotuihin, varsinkin taksiksi myytyihin autoihin, vaihdettiin usein bensiinimoottorin tilalle dieselmoottori. 1960-luvulla Volgan dieselmoottori oli useimmiten brittiläisvalmisteinen, mutta 1970-luvulla käyttöön tuli ranskalaisen Peugeot'n Indenor - moottori. Suomessa myytiin myös Fordin V6-bensiinimoottorilla varustettuja Volgia, mutta nämä jäivät harvinaisiksi. Korkean maavaran ansiosta Volga soveltui myös huonokuntoisille teille. Volgan farmarimalli oli rekisteröity henkilöautona kahdeksalle hengelle, mutta sitä rekisteröitiin myös pakettiautoiksi ns. piilofarmareina vajaat sata autoa vuosina 1967–1971.[6]

Toisen sukupolven Volga ei saavuttanut enää edeltäjänsä suosiota, vaikka se maksoi dieselmoottorilla varustettuna vain hieman yli puolet vastaavankokoisen Mercedes-Benzin hinnasta. Volgan pahin haastaja oli vain vähän kalliimpi, mutta huomattavasti viimeistellympi Toyota Crown. Koko 1970-luvun aikana myytiin noin 1 300 Volgaa, mutta niitä oli rekisterissä vuoden 1979 lopussa vain 1 057 autoa.[6] Vuonna 1983 Volga 24 Diesel maksoi 70 950 markkaa (vuoden 2005 rahassa 21 995 euroa)[7], kun sen samankokoisista kilpailijoista Datsun 280 Dieselin hinta oli 114 480 markkaa (35 489 €)[8], Toyota Crown Dieselin hinta 112 900 markkaa (34 999 €)[9] ja Mercedes-Benz 200D:n hinta 141 500 markkaa (43 865 €).[10] Volgan maahantuonti päättyi 1983. Suomessa sitä, kuten muitakin neuvostovalmisteisia autoja, edusti Oy Konela Ab.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Esa Tuominen: Rakkaalla lapsella on monta nimeä, Venäjänaika nro 3, 2008
  • Timo Laitinen: Auto Suomessa 1970-luvulla: nousun ja kriisin vuosikymmenellä. Helsinki: Alfamer, 2008. ISBN 978-952-472-003-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kimmo Levä (toim.): Tietä perille: Mobilia-vuosikirja 1994, s. 23. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1994.
  2. Venäjänaika s. 23
  3. Tekniikan Maailma 3/1959, koeajo
  4. Tekniikan Maailma 5/1966, koeajo
  5. HS.fi:Neuvostokaunottaret Luettu 31.10.2007
  6. a b Timo Laitinen: Auto 70-luvulla: nousun ja kriisin vuosikymmenellä, s. 183–184.
  7. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1983, s. 145. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1983.
  8. Laurell (toim.), 1983, s. 55.
  9. Laurell (toim.), 1983, s. 167.
  10. Laurell (toim.), 1983, s. 271.
  11. Taksien suosikki. HS.fi Luettu 31.10.2007

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä autoihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.