Valentin Gluško

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valentin Gluško ukrainalaisessa postimerkissä.

Valentin Petrovitš Gluško (ven. Валентин Петрович Глушко, 2. syyskuuta 1908 Odessa10. tammikuuta 1989) oli neuvostoliittolainen raketti-insinööri. Hän osallistui useiden neuvostoliittolaisten kantorakettien rakettimoottorien kehitystyöhön. Hän johti OKB-456-suunnittelutoimistoa vuosina 1946–1974 ja Energijaa vuosina 1974–1989. Hän johti muun muassa Energija-kantoraketin ja Buran-sukkulan kehittämistä.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Gluško syntyi 2. syyskuuta 1908 Odessassa, Venäjän keisarikunnassa (nyk. Ukrainan alueella). Hänen vanhempansa olivat venäläisiä maanviljelijöitä. 15-vuotiaana hän alkoi lukea Jules Vernen tieteiskirjoja, joista kaksi kuulentoa koskevaa teosta vaikuttivat häneen eniten. Hän alkoi lukea tähtitiedettä käsitteleviä kirjoja. 16-vuotiaana hän kirjoitti paikallisessa tähtiseurassa kirjaa, jonka nimi oli "Interplanetaarisen ja tähtien välisen matkustamisen kehityksen historia". Kesällä 1923 hän näki raketin laivaston sotamuseossa – sen perusteella hän alkoi hahmotella omia rakettejaan. Hän kirjoitti Konstantin Tsiolkovskille kirjeen, joka aloitti seitsemänvuotisen kirjeenvaihdon.

Hän kävi Odessassa ammattikoulun, josta valmistui peltisepäksi. Hän pestautui hydrauliikkayhtiöön asentajaksi. Tästä hän eteni koneistajaksi. Tämä opiskelu- ja työharjoittelujakso oli Neuvostoliitossa pakollinen ennen yliopisto-opintoja.

Elokuussa 1925 hän pääsi Leningradin valtionyliopistoon opiskelijaksi. Siellä hän esisuunnitteli planeettaluotaimen ("Helioraketoplan"), jossa oli sähköinen propulsiojärjestelmä. Tämän työn asevoimat noteerasivat. Toukokuusta 1929 alkaen hän oli Leningradin GDL:n (Gas Dynamics Laboratory, virtausmekaniikan laboratorio) johtavia henkilöitä. Kyseinen laboratorio oli ensimmäinen venäläisten nesterakettimoottoreiden kehittäjiä. Gluško kehitti ORM-moottoreita, joita käytettiin RLA-rakettien voimalaitteena.

1930-luku: asevoimat kiinnostuvat raketeista ja puhdistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asevoimat muunsivat Moskovassa toimivan Sergei Koroljovin johtaman GIRD-ryhmän (Reaktiovoimalaitteiden tutkimusryhmä) RNII-instituutiksi (Reaktiotyöntövoiman tieteellinen tutkimusinstituutti). Gluško kutsuttiin siihen johtamaan nesteajoainetta käyttävien rakettimoottorien tutkimusta. RNII kehitti 1930-luvulla muutamia raketteja ja liitokoneita, joiden voimalaite oli rakettimoottori. Koroljovin RP-318 oli Neuvostoliiton ensimmäinen rakettilentokone. Sen voimalaite oli Gluškon kehittämä ORM-65-rakettimoottori. 1 700 newtonin työntövoiman kehittävän ORM-65-moottorin koekäyttö alkoi 5. marraskuuta 1936.

Ennen testien valmistumista kumpikin suunnittelija pidätettiin vuoden 1937 suurissa puhdistuksissa, joissa Stalinin turvallisuuspalvelu pyrki eliminoimaan Leninin hallinnon voimahahmot ja heihin läheisessä suhteessa olleet. Rakettitutkimus sai rahoituksensa marsalkka Mihail Tuhatševskiltä, joka oli eräs puhdistusten pääkohteita. Gluško pidätettiin vasta maaliskuussa 1938. Koroljovin syytteet tulivat Gluškon syytöksistä, joilla Gluško pyrki pelastamaan oman nahkansa ja eliminoimaan kilpailijansa. Vangitut lentokoneinsinöörit siirrettiin työleireiltä pian erikoisvankileireille, "šaraška"-leireihin (vankilan suunnittelutoimisto), joissa heidän työnsä jatkui normaalisti. Gluškosta tuli Kazanissa sijaitsevan TsKB-4-šaraškan johtava suunnittelija. Sen suunnittelun tavoitteet olivat vähemmän suurellisia – rakettimoottoreita kehitettiin pelkästään lentokoneiden lentoonlähtömatkan lyhentämiseen. Gluško alkoi testata RD-1-rakettimoottoreita, joiden työntövoima oli 9 000 newtonia. Elokuussa 1944 hänet voitiin vapauttaa ja joulukuussa 1944 hänestä tuli oman suunnittelutoimistonsa, OKB-SD, pääsuunnittelija.

Kylmä sota alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuusta 1945 joulukuuhun 1946 Gluško vieraili Saksassa tutkien Saksan ohjustekniikkaa. Hän oli aloittamassa saksalaisten ohjusinsinöörien avustamana V-2-ohjusten moottoreiden piensarjatuotannon.

Jo elokuussa 1945 entisen V-2-tehtaan, Zentralwerken (=Mittelwerke?), staattisessa testiasemassa mitattiin V-2:n moottoreiden työntövoimaa ja muita suoritusarvoja. 40 kappaletta V-2-raketteja laukaistiin heinäkuun ja syyskuun välissä vuonna 1946 testaten muun muassa eri hapetin-polttoaine-suhteita. (Yhdysvallat aloitti vastaavat kokeet muutamia kuukausia myöhemmin Uudessa Meksikossa. Ranskalla oli samaan aikaan oma V-2-ohjukseen pohjautuva ohjusteollisuuden perustaminen meneillään.) Venäläiset lisäsivät V-2:n moottorin työntövoiman 250 000 newtonista 300 000 newtoniin. Gluško seurasi Neuvostoliiton delegaatiossa Englannin kolmannen ja viimeisen V-2:n koelaukaisua Altenwaidessa.

13. toukokuuta 1946 Stalin hyväksyi rahoituksen Neuvostoliiton ballististen ohjusten kehittämiseen. Varusteluministeri Dmitri Ustinov alkoi johtaa tätä hanketta. 3. heinäkuuta 1946 perustettiin OKB-456-suunnittelutoimisto Himkiin Moskovan alueella. Sen johtoon tuli Gluško. Lokakuussa 234 saksalaista rakettialan asiantuntijaa siirtyi Neuvostoliittoon. Saksalaisten tehtäväksi tuli osoittaa, mihin asti Saksa oli ohjussuunnittelussaan päässyt. Venäläiset suunnittelivat saksalaisten työn rinnalla RD-100-rakettimoottoria, jossa käytettiin V-2:ssa hyväksi havaittuja teknisiä ratkaisuja. Osasuunnittelu ja -valmistus nopeutui käyttäen saksalaisia osia ja piirustuksia. Gluškon ryhmä oli suunnittelemassa jo suurempia moottoreita mannertenvälisiin ohjuksiin, josta täysin erillisessä yksikössä toimivat saksalaiset eivät saaneet mitään tietoja.

Vuonna 1948 tehtiin päätös R-1- ja R-2-ohjusten toteuttamisesta ja R-3:n suunnittelusta. Gluškon vastuulle tuli RD-100-moottorin suunnittelu ja valmistus perustuen saksalaisen V-2-ohjuksen moottoriin. Vuoden 1948 lopulla testatut KS-59 'Lilliput'-moottorit olivat saksalaisten insinöörien Gluškon alaisuudessa toteuttamia. Niiden polttokammiota oli kehitetty V-2:n moottorista merkittävästi. Kesästä 1949 huhtikuuhun 1950 Gluškon tiimi teki niillä 100 testiä. Ajoaineena kokeiltiin muun muassa fluoriinia. Saksalaisten T&K-osuus alkoi päättyä ja he palasivat Saksaan.

Vuonna 1951 venäläiset rakensivat ED-140-moottorin, jonka työntövoima oli 70 000 newtonia. Tästä moottorista kehittyi Gluškon RD-110-moottori Koroljovin R-3-ohjukseen. Gluško käytti tätä perussuunnitelmaansa 1960-luvun puoliväliin asti.

Mannertenvälinen ohjus ja avaruustoiminnan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koroljov valitsi mannertenvälisten ohjusten suunnittelun (R-7-ohjus) ja keskimatkan ohjukset siirtyivät Mihail Jangelin alaisuuteen. Gluško toimitti moottorit Jangelin ohjuksiin.

Gluško rakensi ED-140-moottorista suuremman version. Se tuotti 650 000 newtonin työntövoiman ja oli riittävä R-7-ohjukseen. Moottori sai nimen RD-105 (RD-106). Suuri polttokammio toi esiin palamisepästabiliitti-ilmiöitä. Samaan aikaan hyötykuorman (atomipommi) paino kasvoi 5 400 kilogrammaan. Viisi tällaista moottoria ei enää riittäisi raketin nostamiseen.

Gluško päätyi klusteriratkaisuun: rakettiyksikköön tuli neljä rinnakkaista moottoria, joiksi kehitettiin RD-107 (RD-108) moottorit. Niillä oli yhteinen polttoaineen syöttöjärjestelmä. Työntövoima oli 0,9–1 miljoonaa newtonia. Pienemmissä moottoreissa palaminen polttokammiossa tapahtui ilman ongelmia. Kantoraketissa oli kaikkiaan 40 rakettimoottoria ja 16 ohjausmoottoria.

Koroljovin R-7-ohjus vaati suuren laukaisukeskuksen ja sen laukaisu oli monimutkainen toimenpide. Esim. nestehappi piti tankata hieman laukaisua ennen. Ohjusta ohjattiin samoin kuin JPL:n samaan aikaan Yhdysvalloissa kehittämiä ohjuksia radiokomennoilla, joka teki ohjuksen alttiiksi vastatoimille, jotka estäisivät tarkan suunnistuksen.

R-7-ohjuksia otettiin käyttöön vain kuusi kappaletta Tiuratamissa ja Plesetskissä vaikka Yhdysvaltain vuoden 1960 vaalikampanjassa John F. Kennedyn pääteema oli "Missile Gap", puhuttiin Yhdysvaltain tiedustelun kuvanneen useita satoja neuvostoliittolaisia mannertenvälisiä ohjuksia. U-2-vakoilulennot olivat paljastaneet toiselle vaaliehdokkaalle, Eisenhowerin hallituksen varapresidentti Richard Nixonille, ettei Neuvostoliiton silloinen muutaman ohjuksen määrä merkinnyt merkittävää uhkaa. Kennedyn vaalipropagandassa oli mukana ohjusten määrässä Neuvostoliiton alueen nk. ryssänkirkkojen tornit. Vaalivoitto velvoitti Kennedyn suureen ohjusten rakennuskampanjaan, 1950-luvulla kehitettyä Minuteman-ohjuksia alettiin pikapikaa valmistaa yli 1000 kappaletta.

Neuvostoliitto vastasi haasteeseen asevoimien nostaessa Leonid Brežnevin maan johtoon. Koroljov alkoi suunnitella Neuvostoliitolle Minutemanin vastinetta, kiinteäajoaineella lentävää ohjusta, RT-2. Sen kehitys ei edennyt. Vladimir Tšelomei alkoi valmistaa pientä nesterakettia, jonka nimi oli UR-100. Sen valmistusmäärät nousivat satoihin kappaleisiin. Vuonna 1961 Tšelomei alkoi kehittää UR-500- eli Proton-kantorakettia. OKB-52 alkoi Gluškon johdolla kehittää siihen moottoria samalla kun suunnitteli moottoreita Koroljovin johtamaan N1-kuurakettiin.

Kiistat suunnittelutoimistojen välillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä vaiheessa tapahtui ensimmäinen työnjako Neuvostoliiton ohjusteollisuudessa: Koroljov siirsi sukellusveneiden ohjusten suunnittelun Makejevin tehtaalle, muun muassa koska piti niiden ajoaineita vaarallisina. Tšelomei suunnitteli risteilyohjuksia. Pommikoneiden valmistaja Mjasištšev ja Gluško pyrkivät löytämään uusia ohjustyyppejä kehitettäviksi.

20. toukokuuta 1954 Neuvostoliiton hallitus teki mannertenvälisen ylisoonisen risteilyohjuksen kehittämisestä päätöksen. Koska Koroljovilla oli päätyönään ballistinen mannertenvälinen ohjus (R-7), risteilyohjuksen kehittäminen tuli Lavotskinin ja Mjasištševin lentokonetehtaille (kaksi kilpailevaa kehitysprojektia). Molempiin kaavailtiin patopainemoottoreita. Toisessa oli Gluškon kehittämä moottori.

Samaan aikaan oli Neuvostoliiton rakettisuunnittelijoiden välillä linjaerimielisyyksiä. Gluško siirtyi hypergolisiin (itsesyttyviin) ajoaineisiin, joita voitiin varastoida vuosikymmeniä ilman jäähdytystä. Tällaisen ohjuksen voi laukaista välittömästi. Koska kyseiset nesteet olivat hyvin reaktiivisia, karsinogeenisia ja myrkyllisiä, niiden käsittely oli hyvin vaarallista.

Koroljov olisi halunnut jatkaa alkoholin ja nestehapen käyttöä sotilaallisissa ohjuksissakin. Koroljovin R-9-ohjuksia tehtiin enää 54 kappaletta, kun Mihail Jangelin R-16-ohjuksia valmistettiin 380 kappaletta ja Tšelomein UR-100-ohjuksia 800 kappaletta. Koroljov oli täten siirtynyt pelkästään avaruustoimintaan. Syyskuussa 1960 Koroljovin tiimi oli laatinut N1-kantoraketin suunnitelman, sillä piti pystyä tekemään miehitettyjä lentoja Kuun lisäksi Marsiin asti.

Gluško suositteli N2O4 (typpitetraoksidi) ajoaineeksi N1-rakettiin, mutta Koroljov ei sitä halunnut. Välirikko liittyi myös siihen, että Gluškon syytteet olivat vieneet Koroljovin Kolyman leirille, joka oli tappaa Koroljovin. Koroljovin johtaman R-7-ohjuksenkin kehityksessä Gluškon panos oli ollut niin heikko, että Koroljov oli joutunut käyttämään oman tiiminsä insinöörejä Gluškon töiden loppuun viemiseen. Koroljov pyysi Nikolai Kuznetsovin suunnittelutoimistolta apua N1:n moottoreiden suunnitteluun pyrkien välttämään riippuvuutta Gluškosta.

Gluško nousee valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jangel ja Tšelomei suunnittelivat kilpailevat (R-56 ja UR-700) raketit. Niissä oli molemmissa Gluškon moottorit. Ne eivät kuitenkaan saaneet jatkokehittelyn rahoitusta, ja 1964 alkaen vain N1-rakettia kehitettiin kuulentoa varten. Vuonna 1966 Vasili Mišin korvasi kuolleen Koroljovin N1:n pääsuunnittelijana. 1974 Mišin syrjäytettiin ja Gluško otti haltuunsa myös Koroljovin suunnittelutoimiston, jota syntyi NPO Energia.

1980-luvun hype Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gluško ajoi pysyviä kuuasemia ja miehitettyjä lentoja Marsiin 1980-luvulla. Hän kaavaili viimeisinä elinaikoinaan avaruuspuolustusjärjestelmän rakentamista, maan otsonikerroksen korjaamista avaruudesta käsin, ydinjätteen kuljettamista avaruuteen, pohjoiskalotin valaisemista avaruuspeileillä sekä Kuun ja Marsin kolonisaatiota. Neuvostoliiton poliittinen johto halusi sukkulan kehittämistä: Gluško aloitti sitä varten Energija-kantoraketin suunnittelun ja Buran-sukkulan suunnittelun. Gluškon RD-170-rakettimoottori oli Buran-Energija-ohjelman vaikeimpia kehityskohteita. Moottorista tuli lopulta alkoholia nestehapella polttava. Hän joutui valitsemaan ajoaineen, jota oli Koroljovin eläessä vastustanut. Moottorin kehityskustannukset ylittivät sallitun katon, mutta poliittiset päättäjät syöttivät ohjelmaan lisärahoitusta, koska se oli Yhdysvaltain Tähtien sodan vastaohjelma. Buran teki 15. marraskuuta 1988 miehittämättömän koelennon. Se oli loppupiste Neuvostoliiton avaruusohjelmalle.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänellä oli neljä lasta: Jevgenija (1938), Jelena (1948), Juri (1952) ja Aleksandr (1972).

Gluškoa on sanottu pikkumaiseksi, hän muun muassa korjasi saamiensa raporttien kielioppia. Hän oli hyvin varovainen puheissaan ja siksikin etäinen alaisilleen.