Työläiskirjallisuus
Työläiskirjallisuus tai proletaarikirjallisuus tarkoittaa työläiskirjailijoiden luomaa sanataidetta. Työläiskirjailijan lähtökohdat ovat työväenluokassa ja sen mukaisessa elämännäkemyksessä, joka välittyy hänen kirjallisessa tuotannossaan ja yhteiskunnallisessa vaikutuksessaan.
Työläiskirjallisuuden käsitteen suomalaiseen keskusteluun ja kirjallisuustieteelliseen tutkimukseen toi Raoul Palmgren. Väitöskirjassaan Työläiskirjallisuus (1965) Palmgren tiivistää neljä työläiskirjailijan tunnusmerkkiä. Näiden mukaan työläiskirjailija on 1) kasvanut työläisolosuhteissa, jotka ovat luoneet hänen luokka-alkuperänsä ja sosiaalisen asemansa. Näistä hän on ammentanut 2) perusvasemmistolaisen elämänkatsomuksensa, työväenluokan elämännäkemyksen ja aatemaailman. Lisäksi työläiskirjailija on 3) tehnyt elämänsä aikana ruumiillista tai ainakin siihen verrattavaa palkkatyötä, ja 4) yhteiskunnalliset opinnot ovat myöhemmin kehittäneet hänen sosiaalista vaikutuskenttäänsä ja kriittistä yhteiskunnallista tietoisuuttaan.[1]
Tieteen termipankki antaa työläiskirjallisuudelle määritelmän: 1) työväestöön (köyhälistöön) kuuluvan kirjailijan kirjoittamaa, 2) työväestön (köyhälistön) elämys- ja aatemaailmaan kytkeytyvää, 3) työväestön (köyhälistön) elämää kuvaavaa kirjallisuutta. Tyypillinen työläiskirjallisuutta edustava teos täyttää kaikki kolme kriteeriä.[2]
Tunnettuja suomalaisia työläiskirjailijoita ovat muun muassa Väinö Linna, Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen, Hannu Salama ja Arto Salminen.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Raoul Palmgren, Työläiskirjallisuus : [proletaarikirjallisuus] : kirjallisuus- ja aatehistoriallinen käsiteselvittely, WSOY, 1965
- ↑ Työläiskirjallisuus, Tieteen termipankki
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Raoul Palmgren: Joukkosydän: Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus. 1–2. Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.