Tuohikirje 403

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tuohikirje numero 403 on Novgorodin tuohikirje, johon on kirjoitettu (vanhoin kyrillisin kirjaimin) sekä muinaisvenäjäksi, että jollain itämerensuomalaisella kielellä. Kirjettä ei ole ajoitettu kunnolla stratigrafisesti, mutta tyyliltään sen on päätelty olevan 1300-luvun lopulta - jolloin se olisi parisataa vuotta uudempi vanhinta tunnettua itämerensuomalaista kirjoitusta, kirjettä nro. 292. Kirjeen löysi sattumalta vuonna 1960 rakennusmies nimeltään Klopov kaivettaessa rakennuksen perustuksille kuoppaa Novgorodissa, minkä vuoksi stratigrafista ajoitusta ei pystytty tekemään.[1]

Teksti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuohen yläosan teksti on vanhaa venäjää, ja sisältää muistiinpanoja veloista tai veroista. J.S. Jelisejev kääntää viestin suomeksi näin: Markilla (germaaninen miehen nimi) on vakkoja (viljamitta), Himujevin (karjalainen miehen nimi venäläisessä asussa, sanasta himo) veljellä puolitoista oravaa Sandalakšassa (karjalainen paikannimi), Mundanahtilla (germaaninen miehen nimi, 'Kuutamoyö') kaksi oravaa, Pyhtinillä (karjalainen miehen nimi, sanasta pyhä) vakkoja. Sekä Pogijassa (karjalainen paikannimi, suom. Pohja) palkkalaisella orava.

Tuohen alaosassa on sanoja itämerensuomalaisella kielellä, sekä joitakin venäjänkielisiä sanoja. J.S Jelisejevin tulkinnan (1960) mukaan nämä ovat ilmeisesti kirjoittajan henkilökohtaisempia huomautuksia yläosan muistiinpanoihin. Kirjoittaja siis vaikuttaa hänen mukaansa olleen itämerensuomalainen. Vasemmanpuoleisimman huomautuksen mukaan kirjoittaja ei pidä jostakusta tai jostakin, todeten tämän olevan "soromo gulkija". Soromno on venäjää ja tarkoittaa häpeää, ja itämerensuomalainen "gulkija" olisi nykysuomeksi "hylkiä" tai "hylkiö" (ei kuitenkaan "kulkija"). Seuraavasta huomautuksesta on melko selvästi luettavissa: "Veli käski (käymään) Haapalan kylässä". Kolmas huomautus viittaa Jelisejevin mukaan rituaaliseen tavaroiden vaihtoon, eikä niinkään kaupankäyntiin. Jelisejev kääntää sen nykysuomeksi: "Turkikset vaihtoa varten, kysyä veljeä pitää. Niin antoivat."

Johanna Laakso (1999) kritisoi Jelisejevin näkemystä, ja katsoo, että tuohen alaosan teksti on sanasto: muutamia itämerensuomalaisia sanoja, ja näiden venäjänkieliset käännökset. Esimerkiksi mainittu "soromo gulkija" tarkoittaisi vain samaa asiaa ensin muinaisvenäjäksi, ja sitten itämerensuomeksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • J.S Jelisejev: Itämerensuomalaisia kielenmuistomerkkejä (1960)
  • Johanna Laakso: Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä (1999)[1]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. A. A. Barentsen: Studies in West Slavic and Baltic Languages, s. 336–340. Rodopi, 1991. ISBN 9789051832464. Google Books (viitattu 9.12.2012). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]