Transilvanian saksit

Transilvanian kartta, jossa keltaisella saksien asuinalueet. Harmaalla viivalla on merkitty Romanian valtionraja vuodesta 1918. Sinisellä merkityillä alueilla on 1700-luvulta lähtien asunut saksankielisiä ns. tonavanšvaabeja.

Transilvanian saksit (saks. Siebenbürger Sachsen, rom. Sași, unk. erdélyi szászok) ovat yksi Romanian saksalaisiin kuuluvista etnisistä ryhmistä. He ovat etnisiä saksalaisia, jotka ovat asuneet nykyisin Romaniaan kuuluvassa Transilvaniassa 1100-luvulta lähtien. Transilvanian saksien lukumäärä on vähentynyt huomattavasti toisen maailmansodan jälkeen erityisesti Saksan liittotasavaltaan kohdistuneen muuttoliikkeen seurauksena.

Perinteinen asuinalue

Transilvanian saksien vaakuna

Transilvanian saksankielisen nimen Siebenbürgen on usein tulkittu viittaavan seuraaviin seitsemään saksien asuttamaan linnoitettuun kaupunkiin:

• Bistritz (rom. Bistrița, unk. Beszterce)
• Hermannstadt (Sibiu, Nagyszeben)
• Klausenburg (Cluj-Napoca, Kolozsvár)
• Kronstadt (Brașov, Brassó)
• Mediasch (Mediaș, Medgyes)
• Mühlbach (Sebeș, Szászsebes)
• Schässburg (Sighișoara, Segesvár)

Historia

Saksilaisasutuksen synty

Ensimmäinen maininta saksalaisista uudisasukkaista Transilvanian alueella, joka kuului historialliseen Unkarin kuningaskuntaan, on kuningas Béla III:n vuonna 1186 antamassa asiakirjassa. Nämä saksalaiset saapuivat luultavasti maahan kuningas Géza II:n kutsusta, ja he olivat alkuaan kotoisin eri puolilta Saksaa. Varhaisimmat saksalaiskylät syntyivät Weißenburg/Karlsburgin (rom. Alba Iulia, unk. Gyulafehérvár) ympäristöön, ja niiden asukkaita nimitetään asiakirjoissa ”flanderilaisiksi” (Flandrenses). Niiden asukkaat saapuivat ilmeisesti nykyisen Saksan länsiosien ja Luxemburgin suunnalta, eivät Saksista, ja nimitys ”saksi” saattaa perustua väärinkäsitykseen.

Transilvanian saksalainen nimitys Siebenbürgen ’seitsemän linnaa’ viittasi alkuaan vain Hermannstadtin (rom. Sibiu, unk. Nagyszeben) alueeseen, joka oli jaettu seitsemään ”istuimeen” (saks. Stuhl) eli hallintoyksikköön. Näihin kuuluivat Schäßburg (rom. Sighișoara, unk. Segesvár), Mühlbach (rom. Sebeș, unk. Sebes), Großschenk (rom. Cincu, unk. Nagysink), Reußmarkt (rum. Miercurea, unk. Szerdahely), Reps (rom. Rupea, unk. Kőhalom), Leschkirch (rom. Nocrih, unk. Újegyház) ja Bross (rom. Orăștie, unk. Szászváros). Géza II myönsi sakseille useita etuoikeuksia, jotka koskivat vain kuninkaan maalla asuvia saksalaisia uudisasukkaita, ennen kaikkea verohelpotuksia, oikeuden valita omat tuomarinsa sekä yksinoikeuden asuttaa omaa asuinaluettaan (lat. unus sit populus ’olkoon yksi kansa’).

1100- ja 1200-luvun kuluessa saksilaisasutus laajeni pohjoiseen ja itään. Vuonna 1211 kuningas Andreas II kutsui maahan Saksalaisen ritarikunnan ja antoi sen asuinpaikaksi Transilvanian kaakkoisosan (Burzenland, rom. Țara Bârsei, unk. Barcaság). Ritarit rakensivat alueelle linnoja ja kutsuivat lisää saksalaisia uudisasukkaita. Vuonna 1225 ritarikunta karkotettiin Transilvaniasta, mutta saksalaiskylät jäivät.

Vuonna 1224 Andreas II vahvisti saksalaisten asukkaiden oikeudet antamallaan peruskirjalla (Andreanum, saks. Andreanischer Freibrief). Myöhemmin oikeudet laajennettiin koskemaan myös muita Transilvanian saksalaisalueita. Kuningas Ludvig Suuri myönsi vastaavat oikeudet 1366 pohjoisen Transilvanian ns. Nösnerlandissa Bistritzin (rom. Bistrița, unk. Beszterce) seuduilla asuville saksalaisille, kuningas Sigismund vuonna 1422 Burzenlandin saksalaisille.

Keskiajalta uudelle ajalle

Transilvaniassa ”kansakunniksi” (lat. natio) tunnustettiin keskiajalta lähtien kolme kansanryhmää: unkarilaiset, székelyt ja saksit. Nämä kolme kansakuntaa solmivat vuonna 1437 liiton, josta kehittyivät myöhemmin osmanivallan aikaan Transilvanian maapäivät. Maapäivillä kullakin kolmella kansakunnalla oli edustajansa ja äänioikeus ruhtinaanvaalissa. Transilvanian saksien ”kansakuntaa” (natio saxonica) edusti korkeimpana elimenä Saksien kansanyhteisö (Universitas Saxonum), poliittinen ja hallinnollinen instituutio, jota vuodesta 1477 johti tähän tehtävään valittu ”saksikreivi” (Sachsengraf, lat. Comes Saxonum). Vuonna 1486 kuningas Matias Corvinus laajensi saksalaisasutuksille myönnetyt etuoikeudet koskemaan kaikkia Transilvanian saksien kyliä ja kaupunkeja. Tämä yhtenäinen oikeusasema vaikutti merkittävästi yhtenäisen transilvaniansaksilaisen identiteetin kehittymiseen.

Luterilainen reformaatio saapui Transilvaniaan saksalaisten kauppiaiden ja ylioppilaiden mukana, ja vuonna 1544 Transilvanian saksit Kronstadtissa (rom. Brașov, unk. Brassó) syntyneen Johannes Honterin johdolla siirtyivät yhteisesti Augsburgin tunnustuksen mukaiseen evankelis-luterilaiseen uskoon. Honter uudisti myös saksilaisten koulujärjestelmän, ja Kronstadtiin perustettiin Kaakkois-Euroopan ensimmäinen humanismin perinteitä noudattava kymnaasi (oppikoulu). Kirkosta ja koulusta tuli Transilvanian saksien identiteetin tärkeitä tukipylväitä. Luterilaisen uskon rinnalla alueella vaikutti myös kalvinistinen protestantismi, johon kääntyi osa unkarilaisväestöä, ja Klausenburgin (rom. Cluj, unk. Kolozsvár) seuduilla kehittyi unitarismi, jonka seuraajat olivat etupäässä székelytä ja romanialaisia. Myös katolinen kirkko säilytti oikeutensa protestanttikirkkojen rinnalla. Vuonna 1557 Thorenburgin (rom. Turda, unk. Torda) valtiopäivien päätöksellä ja vuonna 1568 säädetyn lain pohjalta Transilvaniassa vallitsi uskonnonvapaus.

Unkarin kuningaskunnan kukistuttua Mohácsin taistelussa 1526 suuri osa Unkaria joutui Osmanien valtakunnan hallintaan. Transilvaniasta tuli irrallinen ruhtinaskunta, joka maksoi veroa sulttaanille mutta harjoitti välillä hyvinkin itsenäistä politiikkaa. Osmanivallan päätyttyä Transilvania joutui osaksi Habsburgien imperiumia. Keisari Leopold I otti 1690 Transilvanian ruhtinaan arvonimen ja vahvisti vuonna 1691 ns. Leopoldin diplomilla Transilvanian uskonnonvapauden sekä kolmen kansakunnan perinteiset oikeudet. Tästä huolimatta Transilvaniaa hallittiin Wienistä käsin, kuvernöörin välityksellä, jonka johtama Transilvanian hovikanslia toimi vuosina 1703–1790 Hermannstadtissa, sen jälkeen Klausenburgissa.

Brukenthal-palatsi Hermannstadtissa (Sibiu)

Uskonnonvapaudesta huolimatta Habsburg-hallitsijat pyrkivät vahvistamaan katolisen kirkon asemaa Transilvaniassa, mikä nostatti vastustusta luterilaisten saksien parissa. Toisaalta keisarillinen armeija ja saksankielinen hallintokoneisto tarjosivat Transilvanian sakseille etenemismahdollisuuksia. Menestyneimpiä heistä oli Samuel Brukenthal (1721–1803), joka yleni Transilvanian kuvernööriksi ja keisarinna Maria Teresian henkilökohtaiseksi talousneuvonantajaksi. Brukenthal oli merkittävä taiteen, kulttuurin ja Transilvanian historian tutkimuksen tukija.

1700-luvun loppupuolella Transilvanian saksilaisalueelle pakkosiirrettiin Itävallasta protestantteja, ns. Landlereita, jotka osaksi sulautuivat sakseihin mutta osaksi säilyttivät identiteettinsä ja perinteensä 1900-luvulle asti.

Maria Teresian poika ja seuraaja Joosef II pyrki kehittämään modernin, keskitetysti hallinnoidun virkamiesvaltion ja raivaamaan pois keskiaikaiset järjestelyt eri ryhmien erikoisoikeuksineen. Heinäkuussa 1781 antamallaan asetuksella (Konzivilitätsreskript) hän kumosi Transilvanian saksien perinteisen yksinoikeuden omistaa maata kuninkaallisella maaperällä, mikä mahdollisti myös romanialaisten ja unkarilaisten asettumisen perinteisille saksilaisalueille.

1800-luku ja kansalliset jännitteet

1800-luvun alkupuolella Unkarissa elettiin ns. reformikautta, johon liittyi unkarilaisen kansallistunteen voimistuminen. Transilvania oli tuohon aikaan suoraan Wienin keisarihovin hallitsema erillinen ruhtinaskunta, mutta Unkarin kansallismieliset piirit sekä Transilvanian unkarilainen aateli vaativat Transilvanian palauttamista historialliseen yhteyteen Unkarin kuningaskunnan kanssa. Tämä jakoi Transilvanian saksit kahteen leiriin: ns. unionistit toivoivat Transilvanian ja Unkarin yhdistymisen vahvistavan myös saksien kansalaisoikeuksia, vastustajat taas pelkäsivät saksien oman kielen ja identiteetin puolesta. Vuonna 1842 Klausenburgin valtiopäivillä saksit vastustivat painokkaasti unkarilaisen aatelin pyrkimystä nostaa unkari viralliseksi kieleksi Transilvaniassa, niin kuin Unkarissa samoihin aikoihin tehtiin. Samana vuonna saksit perustivat oman kansallista kulttuuriaan ja identiteettiään vaalivan yhdistyksensä (Verein für siebenbürgische Landeskunde), ja samoihin aikoihin syntyi useita saksilaisia musiikki-, kulttuuri- ja kansalaisseuroja. Myös luterilaisella kirkolla oli saksilaisten kansalaisaktivismissa tärkeä osansa.

Unkarin vallankumoukseen 1848 – jonka yhtenä vaatimuksena oli ”unioni” eli jälleenyhdistyminen Transilvanian kanssa – suhtauduttiin saksalaisvähemmistöjen parissa kahtalaisesti. Kaupunkien liberaali porvaristo tuki unkarilaisten vapauspyrkimyksiä, mutta maaseutuväestö oli perinteisesti uskollista keisarille. Huhtikuussa 1848 Transilvanian saksit lähettivät valtuuskunnan Wieniin ilmoittamaan keisarille, että he vastustivat unionia Unkarin kanssa, mutta 29. toukokuuta 1848 maapäivillä enemmistö sakseista asettui kuitenkin unionin kannalle.

Saksilainen kihlapari Wallendorfin (unk. Aldorf, rom. Unirea) kylässä Pohjois-Transilvaniassa 1874

Vuoden 1867 kompromissilla syntyneessä Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa Transilvania kuului jälleen Unkarin kuningaskuntaan. Vuonna 1868 säädetty laki takasi kaikille Unkarin kansanryhmille oikeuden käyttää omaa kieltään kirkossa, kouluissa ja viranomaisissa, mutta käytännössä saksankielisten väestöryhmien maantieteellinen, historiallinen ja kulttuurinen hajaannus haittasi tehokasta poliittista yhteistoimintaa, ja Unkarin saksankielisiin kohdistui yhä pontevampi unkarilaistamispolitiikka. Vuosien 1879 ja 1883 koululaeilla unkarista tuli pakollinen opetuskieli myös saksalaisissa kouluissa, ja saksalaisten opettajien oli suoritettava unkarin kielitutkinto. Myös siviilivihkimisen määrääminen pakolliseksi koettiin loukkauksena saksilaisten perinteiselle omalle kirkko-oikeudelle.

Saksalaisten unkarilaistaminen sai Itävallassa, Saksassa ja muuallakin Euroopassa ikävää julkisuutta, ja Transilvanian saksilaiset joutuivat hankalassa poliittisessa tilanteessa etsimään kompromisseja puolustaakseen kieltään ja identiteettiään niin, että Unkarin kuningaskunnan hallinto ei epäilisi heidän lojaaliuttaan. Unkarin valtapuolueen johtajan Kálmán Tiszan avulla he saivat omia edustajiaan Unkarin parlamenttiin. Unkarilaistamispolitiikan voimistuessa radikaalimmat ns. nuorsaksilaiset eivät tyytyneet tähänastiseen vaikuttamiseen vaan perustivat vuonna 1894 oman puolueen (Burzenländer sächsische Bürger- und Bauernpartei).

Maailmansodasta toiseen

Itävalta-Unkarin hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen Transilvania liitettiin Romaniaan. Transilvanian saksit, saatuaan Romanian hallitukselta vakuutukset oikeuksiensa turvaamisesta, asettuivat 8. tammikuuta 1919 antamallaan Mediaschin julistuksella Romaniaan kuulumisen kannalle. Romanian saksalaisia edustava ”Saksalais-saksilainen Transilvanian kansanneuvosto” (Deutsch-sächsischer Volksrat für Siebenbürgen) perustettiin Schäßburgissa (Sigișoara) 6. marraskuuta 1919, ja 20. marraskuuta perustettiin saksilaisten oma puolue edustamaan heitä parlamentissa. Turvatakseen edustuksensa puolue joutui toimimaan yhteistyössä romanialaisten puolueiden kanssa, mikä loi jatkuvia jännitteitä. Tilannetta pahensi entisestään suurromanialaisen kansallismielisyyden nousu 1920-luvun alussa.

Transilvaniansaksilainen talonpoikaisperhe. Kuva vuosien 1920–1950 väliseltä ajalta.

Erityisiä ongelmia tuottivat Transilvanian sakseille oman kirkon ja koulun turvaaminen (saksalaisilta opettajilta alettiin esimerkiksi vaatia romanian kielen taitoa) sekä Romanian hallituksen toteuttama maatalousreformi. Kirkko ja Saksien yhteisö menettivät puolet maaomistuksistaan, ja kun osa maasta siirtyi romanialaisten talonpoikien haltuun, saksilaisten talonpoikien käytössä oleva maa sekä kirkon – joka edelleen ylläpiti myös saksilaisia kouluja – tulot vähenivät. Tämä puolestaan johti kirkollisverojen ja koulumaksujen korottamiseen, mikä tuotti suuria ongelmia köyhimmille saksilaisille talonpojille. Tilannetta pahensi maailmanlaajuinen talouslama.

Transilvanian saksien yhteisöllisiä rakenteita, joita leimasi kirkon, koulun ja politiikan tiivis yhteys, koettelivat modernisaatiopaineet ja nykyaikaisen demokratian vaatimukset. Samalla Transilvaniaan ulottui 1900-luvun alun saksalainen kansallisuusaate. Vuonna 1922 Fritz Fabritius (1883–1957) perusti Hermannstadtissa saksien avustusjärjestön (Deutsch-Sächsische Selbsthilfe), jonka tarkoituksena oli järjestää taloudellista tukea ja edullisia luottoja etenkin pientalonpojille, käsityöläisille ja pienyrittäjille. Järjestön aatteellinen pohja oli suursaksalaisessa ideologiassa, ja vuonna 1932 se muuttui ”Romanian saksalaisten kansallissosialistiseksi avustusliikkeeksi” (Nationalsozialistische Selbsthilfebewegung der Deutschen in Rumänien, NSDR), joka pian asettui avoimesti kannattamaan Adolf Hitlerin aatteita. Romanian viranomaiset kielsivät järjestön, mutta helmikuusta 1938 lähtien Romania ja Natsi-Saksa alkoivat lähentyä toisiaan.

Toinen Wienin välitystuomio 30. elokuuta 1940 siirsi Transilvanian pohjoisosan Romanialta Unkarille, ja sen myötä Unkarille siirtyi myös Bistritzin (Bistrița) seudun saksilaisväestö. Kun Romania 23. marraskuuta 1940 liittyi Saksan, Italian ja Japanin sopimukseen, Saksa sai lisää vaikutusvaltaa Romanian vähemmistöasioissa. Marraskuussa 1940 perustettiin Romanian saksalaisten kansallissosialistinen puolue, jota johti transilvaniansaksilainen Andreas Schmidt, ja hänen johdollaan lopulta kaikki Romanian saksalaisten järjestöt ja laitokset, myös Transilvanian luterilainen kirkko, saatettiin natsien määräysvaltaan.

Sotien jälkeen

Toisen maailmansodan päätyttyä Transilvanian keski- ja eteläosan saksilaisväestö oli paljolti jäänyt aloilleen, mutta Neuvostoliiton ja Romanian välisen taloussopimuksen allekirjoittamisen jälkeen keväällä 1945 jopa 80 000 Romanian saksalaista, näistä 26 000 Transilvanian sakseja, vietiin pakkotyöhön Neuvostoliittoon. Noin 15 % heistä ei selvinnyt hengissä, ja useimmat pääsivät palaamaan Romaniaan vasta vuosina 1950–51. Välillä Unkarin hallinnassa olleen Pohjois-Transilvanian saksilaiset puolestaan evakuoitiin sodan lopulla Itävaltaan. Näistä noin 48 000 evakuoidusta noin 12 000 palautettiin kesällä 1945 Neuvostoliiton miehittämiltä Itävallan alueilta jälleen Romaniaan. Toisin kuin monilla muilla Itä-Euroopan alueilla, Romaniassa ei sodan jälkeen pantu toimeen systemaattisia saksalaisväestön joukkokarkotuksia.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Romaniassa saksalaisvähemmistöt saivat ylläpitää kieltään ja identiteettiään, mutta saksankielisten koulujen, järjestöjen ja instituutioiden avulla heitä valvottiin ja ohjailtiin ideologisesti. Diktatorinen hallinto ja heikkenevä elintaso lisäsivät monien saksalaisten halua muuttaa maasta Saksaan, missä monilla oli jo sukulaisia ja suhteita. Vuonna 1978 pitkällisten neuvottelujen jälkeen Romania ja Länsi-Saksa solmivat sopimuksen, jolla Saksa käytännössä ”osti” romaniansaksalaisia vapaaksi maksaen näiden muutto-oikeudesta jopa 5000 euroa muuttajaa kohti. Vuosina 1978–1989 Romaniasta muutti Saksaan 240 000 saksalaista, ja muuttoliike on jatkunut järjestelmänvaihdoksen jälkeen, niin että myös Transilvanian saksien määrä Romaniassa on huvennut murto-osaan entisestä.

Transilvanian saksien lukumäärä

• 1880: 211 748
• 1890: 217 640
• 1900: 233 019
• 1910: 234 085
• 1930: 745 421
• 1956: 384 708
• 1977: 359 109
• 1992: 119 462
• 2002: 60 088

Perinteinen elämäntapa

Birthälmin (rom. Biertan) linnakirkko

Transilvanian sakseista osa oli kaupunkilaisia, etenkin käsityöläisiä, jotka olivat järjestyneet kiltoihin. Suurin osa asui 1900-luvulle saakka kylissä ja eli maanviljelyksestä. Kylää hallitsi tyypillisesti kirkko, joka muureineen ja torneineen muistutti linnaa; tällaisia kirkkolinnoituksia ruvettiin 1300-luvulta lähtien rakentamaan asukkaiden turvapaikaksi mongolien ja sittemmin osmanien hyökkäyksiltä. Kirkkolinnoituksessa saattoi olla majoitus- ja säilytystiloja kirkkoon pakenevia perheitä ja heidän omaisuuttaan varten, joskus jopa ns. silavatorni (Speckturm), jossa kukin perhe säilytti sinetillä suojattuna omia savusilavavarantojaan.

Kylien viljelysmaat olivat vanhastaan olleet kyläyhteisön yhteisessä hallinnassa, mutta 1600–1700-luvulta lähtien niitä ruvettiin jakamaan ja yksityistämään. Kutakin saksitaloa asui yleensä kolme sukupolvea: isäntäväki vanhempineen ja lapsineen. Talo periytyi saksien vanhan lain mukaan nuorimmalle pojalle, mutta maiden siirtyessä yksityisomistukseen 1700-luvulta lähtien myös perimyksestä päättäminen siirtyi isännän ratkaisuvaltaan, ja tämän jälkeen usein vanhin, ensimmäisenä perheen perustanut poika jäi jatkamaan tilaa. Kylien, varhemmin myös kaupunkien asukkaat olivat järjestäytyneet ”naapurustoiksi” (Nachbarschaft), joihin kuului yleensä 20–30 perhettä esimerkiksi saman kadun varrelta. Naapurustoa johti ”vanhimpien neuvoston” valitsema ”naapurustoisä” (Nachbarvater, Nachbarhann). Naapurustolaitosta pidetään ikivanhana, kenties jo maahanmuuton aikaisena paikallisen itsehallinnon muotona, ja sen tärkein tehtävä oli yleisen järjestyksen turvaaminen, esimerkiksi yhteisten kaivojen kunnossapito ja paloturvallisuudesta huolehtiminen, sekä keskinäisen avunannon järjestäminen. Naapurustot järjestivät myös yhteisiä vuotuisia juhlia.

Saksit pyrkivät säilyttämään perinteensä ja identiteettinsä. Tätä kuitenkin vaikeutti väestön väheneminen ja muiden väestöryhmien muutto saksilaisalueelle etenkin Joosef II:n 1781 antaman Konzivilität-asetuksen jälkeen. 1800-luvulla kaikissa saksilaiskylissä asui jo huomattava romanialaisväestö, jota vuoteen 1853 saakka yritettiin lailla estää asettumasta asumaan kylän pääkadun varrelle. 1800-luvulta lähtien alueelle asettui myös yhä enemmän romaneja, joiden köyhät asumukset yleensä sijaitsivat kylän laidalla. Vuonna 1857 tällaisia ”mustalaiskortteleita” (Ziganie) oli jo 90 %:ssa saksilaiskylistä.

Identiteetti, kulttuuri ja perinne nykyään

27. ”Sachsentreffen”, transilvaniansaksilainen kulttuuritapahtuma Hermannstadtissa (Sibiu) 2017

Suurin osa Transilvanian saksilaisiksi itsensä määrittelevistä ihmisistä elää nykyään Saksassa (noin 250 000) tai muualla läntisessä maailmassa, esimerkiksi Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen toivottua paluumuuttoa Transilvaniaan ei juuri ole tapahtunut, ja Transilvanian saksilaisyhteisöt ovat sekä vähälukuisia että ikääntyneitä.

Vuodesta 1970 lähtien Saksassa Neckarjoen rannalla, Heilbronnin alueella 1200-luvulla perustetussa Horneckin linnassa on toiminut Transilvanian saksilaisten museo ja kulttuuri-instituutti.

Kieli

Transilvanian saksien perinteinen murre (Siweberjesch Såksesch) oli 1800-luvulle saakka saksiyhteisöjen tavallinen puhekieli. Kirjakielenä käytettiin uskonpuhdistuksesta lähtien yhä laajemmin yleissaksaa, joka 1800-luvulla alkoi levitä perinteisen murteen rinnalle myös puhuttuun käyttöön. Kuitenkin myös transilvaniansaksia on jonkin verran käytetty kirjakielenä; vanhin säilynyt teksti on vuodelta 1666. Transilvaniansaksi on UNESCOn uhanalaisten kielten maailmankartastossa merkitty ”kriittisesti vaarantuneeksi”.

Läheisintä sukua Transilvanian saksien murre on Saksan länsiosan Frankenin murteille ja luxemburgin kielelle. Tästä kertovia tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi yläsaksan äänteensiirros (esim. Wasser ’vesi’, ei water niin kuin alasaksassa ja hollannissa) sekä Frankenin murteille tyypillinen feminiinimuotoisten attribuuttien genetiivi- ja datiivimuoto: mät der riëchter Hånd ’oikealla kädellä’, vrt. saksan yleiskielen mit der rechten Hand. Transilvanian saksien murretta pidetään usein ”vanhakantaisena” ja korostetaan, että se on keskiajalta saakka kehittynyt irrallaan muista saksan kielen muodoista. Toisaalta sitä luonnehtivat myös romanian ja unkarin kielistä tulleet lainasanat.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Transilvanian saksit Wikimedia Commonsissa