Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko

Karlovcin synodi eli Venäjän pakolaiskirkko on kirkolliselta asemaltaan määrittelemätön yhteenliittymä, jonka muodostivat joukko eri tavoin lokakuun vallankumousta paenneita venäläisiä piispoja Jugoslavian Sremski Karlovcissa 1918. Synodi määritteli tehtäväkseen "vanhan Venäjän säilyttämisen" ja "Bolsevismin, tuon rosvoamisen ja jumalanpilkan kultin sukupuuttoon hävittämisen".

Alkutaipale

Kun neuvostovallan vaino vuonna 1922 ajoi varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon sekasortoon, tämä kanonisesti epämääräinen ryhmittymä, jota kutsuttiin nimellä Karlovcin synodi, yritti ottaa sen aseman itselleen vähäisellä menestyksellä

Suomen asema

Suomalaisten kannalta merkittävintä oli, että Karlovcin synodi halusi saada Suomen ortodoksit alaisuuteensa yrittäen pitää yllä vaadetta, jonka mukaan suomalaisten valitsema, Konstantinopolissa vihitty uusi virolainen arkkipiispa Herman (Aav, piispana 1923–1961) ei olisi kanonisesti edes piispa, ja että entinen, 1. tammikuuta 1924 alkaen lakkautuspalkalle joutunut ja Konevitsan luostariin kotiarestiin määrätty entinen venäläinen arkkipiispa Serafim (Aleksander Lukjanov, piispana Suomessa 1914–1923) olisi Suomen kirkon ainoa laillinen päämies. Ekumeeninen patriarkaatti, joka oli 1923 liittänyt Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteensa, kieltäytyi edes kuulemasta tällaisia väitteitä, saati sitten tunnustamasta niitä.

Patriarkat kaatavat hankkeen

Arvojärjestyksessä seuraavat eli Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkat asettuivat niin ikään samalle kannalle, jolloin pienemmät patriarkaatit ja arkkipiispa- ja metropoliittakunnatkaan eivät uskaltaneet olla muuta mieltä - minkä seurauksena karlovcilaiset jäivät yksin vaateineen, jotka jäivät pian unohduksiin.

Yleinen suhtautuminen

Itse asiassa monet jopa halveksivat karlovcilaisia, jotka olivat paenneet maasta silloin kun heitä olisi eniten tarvittu Venäjällä, ja muistutettiin erityisesti, kuinka miehuullisesti Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tihon, nöyrä ja vaatimaton munkkipiispa - joka oli valittu virkaansa arvalla juuri vallankumouksen aattona - kantoi piinansa marttyyrikirkon johtajana, puhumattakaan murhatuksi tulleesta Pietarin metropoliitta Venjaminista tai ns. Solovetskin piispoista, jotka oli vangittu entiseen luostariin Vienanmeren saaressa. Tihonin vaikea ja tuskainen johtajuus päättyi lopulta ennenaikaiseen kuolemaan – tosin luonnolliseen sellaiseen – vuonna 1924.

Moskovan sekasorron loppu

Venäjän kirkon sekasorto päättyi vasta 1927, kun locum tenens patriarkka Sergij (Ivan Stragorododskij, Suomen arkkipiispa vuoteen 1914), teki sopimuksen neuvostovallan kanssa. Hän sai luvan perustaa uuden Pyhän Synodin, johon kuului seitsemän muuta piispaa, joukossa tuleva patriarkka Aleksi. Sopimuksen hänen kanssaan neuvotteli valtiovaltaa edustanut sisäasiain kansankomissariaatin turvallisuusosaston uskontoasiain osaston GPU:n johtaja Jevgeni Tutškov.

Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti. Sergij'n ja koko synodin 29. heinäkuuta 1926 allekirjoittama julistus saattoi kirkon ja valtiovallan suhteet aivan uudelle pohjalle.

Julistus merkitsi täyttä yhteistyötä: kirkolle osoitettua luottamusta ei käytettäisi valtiovallan vahingoksi,

»Ortodoksit tunnustaisivat Neuvostoliiton maalliseksi isänmaakseen, jonka onni ja menestys ovat heidän onnensa ja menestyksensä, sekä epäonni heidän epäonnensa.»

Sergij tuomitsi myös sekä emigrantti- että neuvostopiispojen valtionvastaiset toimenpiteet sanoen niiden vahingoittavan kirkon ja valtion suhteita. Samoin hän vaati emigranteilta ehdotonta kuuliaisuutta neuvostohallinnolle uhaten kieltäytyjiä erottamisella Moskovan alaisesta papistosta.

Maanpakolaissynodi syrjäytetään

Sopimus jälkikommentteineen merkitsi Karlovcin synodin sivuun työntämistä, ja sen vaikutusvalta Venäjällä hiipui kuudeksi vuosikymmeneksi.

Tämä merkitsi myös karlovcilaisten Venäjällä toiminnan loppua, vaikka Sergij nimitettiin varsinaiseksi patriarkaksi vasta 1943 ja hän kuoli jo vuotta myöhemmin. Hänen seuraajansa Aleksei I otti yhtä tiukan linjan. Hänen seuraajansakin patriarkka Pimen I pysyi yhtä tiukalla linjalla.

Sotien jälkeinen aika

Sittemmin Karlovcin synodi on toiminut pääasiassa Yhdysvalloista käsin. Se noudattaa vanhaa juliaanista ajanlaskua. Toisen maailmansodan jälkeen ryhmittymän Euroopassa toimivat osat palasivat Venäjän kirkon yhteyteen, mutta Yhdysvalloissa toimiva osa jäi palaamatta. Neuvostoliiton kaaduttua karlovcilaiset aloittivat asteittaisen paluun Venäjälle.

Synodin Euroopassa toimivat kirkot erottaa siitä, että niiden ovilla olevat ilmoitukset ovat aina venäjänkielisiä, kun Konstantinopolin alaiset paikalliskirkot käyttävät tarkoitukseen paikallista kieltä - esimerkiksi Brysselissä flaamia tai ranskaa. Ummikkovenäläisyys onkin ollut leimaa antava piirre synodille koko sen olemassaolon ajan, koska vanhavenäläisyys on haluttu pitää kunniassa torjumalla vieraat vaikutteet. Tällainen ei ole ollut omiaan helpottamaan synodin jo muutenkin vaikeata asemaa.

Maanpakolaisuus päättyy

Syyskesällä 2006 Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti mitätöi vuoden 1926 julistuksen, koska se oli Neuvostoliiton hajottua muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi. Tämä merkitsi sovun alkua karlovcilaisten kanssa. Uudistusmielinen patriarkka Aleksei II katsoi velvollisuudekseen pyrkiä sopuun ja poistaa menneisyyteen kuuluvat erimielisyydet. Myös Venäjän presidentti Putin asettui samalle linjalle, kun taas tämän edeltäjä Jeltsin oli loppuun asti vierastanut ajatusta. Tämä poisti viimeisetkin esteet neuvottelujen tieltä.

17. toukokuuta 2007 Yleisradio julkisti uutisen, että molemmat Venäjän kirkot olisivat tehneet virallisen sovun yli kahdeksankymmentä vuotta kestäneen skisman jälkeen ja tulisivat liittymään yhteen.

Muodollinen prosessi vienee vuosia, mutta näillä näkymin pakolaiskirkko itsenäisenä laitoksena hävinnee ja muuttunee osaksi virallista Venäjän kirkkoa.

Lähteet

• http://www.ortodoksi.net
• Timo Frilander: Valtiovalta, venäläiset ja kalenterikysymys 1917 - 1923; ORTODOKSIA 44, 1995
• Timo Frilander: Ajanlaskukysymys ja kansallistuva Suomen ortodoksinen kirkko 1923 – 27; ORTODOKSIA 46, 1997
• Hakkarainen, Jarmo: Venäjän kirkon tiet, johdatus Venäjän kirkon historiaan. Joensuun Yliopisto, Täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja, Sarja B: oppimateriaalia n:o 14. 2002
• Lahtinen, Aarno –Laitila, Teuvo –Suttner, Chr.: 1991 USKO, TOIVO JA VALLANKUMOUS, kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa
• Jokinen, Kari: Ajanlaskukiista ; ortodoksisen kirkkohistorian cum laude -tutkielma, Joensuun yliopisto 2005