Reunavaltiopolitiikka

Reunavaltiopolitiikka tarkoitti Baltian ententén muodostamista Puolasta, Virosta, Liettuasta ja Latviasta sekä Suomesta näiden maiden yhteistyöllä Neuvostoliiton uhan neutraloimiseksi. Yhteistyöhön kuului ulkoisesti tiukka sitoutuminen Kansainliittoon ja kansainväliseen oikeuteen sekä samalla salainen sotilasyhteistyö säännöllisesti vuosittain pidettävin kokouksin.

Neuvostoliitto piti reunavaltiopolitiikkaa itseensä kohdistuvana saartona ja vastusti sitä. Suomessa reunavaltiopolitiikkaa edisti ulkoasiainministeri Rudolf Holsti. Suomi irtisanoutui julkisesti reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935 ilmoittaen kannattavansa pohjoismaista suuntausta, puolueettomuutta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei Suomi tue Baltian maita siinä tapauksessa, että nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Toisaalta Neuvostoliiton kannalta puolueettomuuden tuli Suomen näkökulmasta merkitä sitä, ettei sen olisi tarvinnut pelätä Suomen liittoutuvan Neuvostoliittoa vastaan hyökkäävän Saksans kanssa, mistä Neuvostoliitto halusi takuita 1938 Jartsev-neuvotteluissa.

Reunavaltiopolitiikan edellytykset heikkenivät, kun Ranska ei ollut valmis jyrkkiin Saksan vastaisiin toimiin ja kun Puola teki kansallissosialistisen Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen. Tätä aikaisemmin raunavaltiopolitiikkaa heikensivät mm. Liettuan ja Puolan väliset vakavat esimielisyydet mm. Vilnan asemasta.