Sulkeistaminen

Epokhe (m.kreik. εποχη, epokhē) on antiikin kreikkalaisen filosofian termi, joka tarkoittaa arvostelusta pidättymistä. Sulkeistaminen on sen fenomenologiassa käytetty vastine.

Antiikin filosofiassa

Antiikin filosofiassa epokhē tarkoitti teoreettista hetkeä, jolloin kaikki uskomukset todellisuuden olemassaolosta ja todellisuuden tapahtumista ovat pysähtyneet. Tällöin yksilön oma tietoisuus on suoran kritiikin kohteena, niin että kun uskomukset palautuvat, niillä on tukevampi pohja.

Käsitteen kehitti Aristoteles. Se oli merkittävässä roolissa antiikin skeptikoiden ajattelussa. Pyrrhon katsoi, että emme tiedä mitään. Hänen mukaansa suositeltu asenne oli epokhe, kaikista arvostelmista pidättäytyminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei olisi ollut mahdollista tehdä mitään valintoja, eikä siten toimetonta elämää. Pyrrhonilaisten skeptikoiden mukaan ihmisten tuli elää tapojen, lakien ja perinteiden mukaan. Skeptikoiden näkökanta ei myöskään tarkoittanut dogmaattista näkemystä siitä, etteä emme voi koskaan tietää mitään, koska tämä olisi kumonnut myös itsensä.

Epokhe oli käytössä myös myöhemmässä skeptisismissä, kuten René Descartesin metodologisessa epäilyssä.

Fenomenologiassa

Fenomenologinen epokhe eli sulkeistaminen on fenomenologiassa käytetty termi, joka tarkoittaa tietyn osa-alueen rajaamista tutkimuksen ulkopuolelle. Nimi sulkeistaminen tulee yksinkertaisesti sulkeismerkkeihin asettamisesta.

Fenomenologia tutkii noemaa ja havaintokokemusta, eikä ole niinkään kiinnostunut havainnon materialistisesta kohteesta ja sen olemassaolosta. Se ei kiistä tai vahvista sitä, vaan se sulkeistaa havainnon ihmisen ulkopuolisen osion, koska sitä ei kiinnosta se.

Edmund Husserl otti antiikin filosofian termin käyttöön fenomenologia teoksessaan Méditations cartésiennes (1931). Tavoitteena oli todellisuuden ”kadottaminen sen uudelleen löytämiseksi” epokhen avulla, eli sulkeistamalla todellisuus.