Kaupunkitaloustiede

Kaupunkitaloustiede on laajasti käsitettynä kaupunkien ja yleisemmin taajamien taloudellista tutkimusta. Taloustieteen menetelmillä voidaan tutkia kaupunkeihin liittyviä aiheita kuten rikollisuus, koulutus, julkinen liikenne, asuminen ja paikallishallinnon rahoitus. Suppeammin käsitettynä kaupunkitaloustiede on mikrotaloustiedettä, joka on erikoistunut kaupunkirakenteeseen ja kotitalouksien ja yritysten sijainnin valintaan.

Historia

Nykyaikaisen kaupunkitaloustieteen taustalla on klassisen kauden taloustiede ja tieteilijöiden kuten David Ricardo, Johann Heinrich von Thünen, Alfred Marshall ja Henry George työ. 1990-luvulta lähtien eräs merkittävä tutkimussuunta on ollut talousnobelisti Paul Krugmanin aloittama uusi talousmaantiede.

Kaupunkien muodostuminen

Kaupunkien syntymiseen vaikuttaa monia taloudellisia tekijöitä, joista eräitä merkittäviä esitellään tässä.

Mittakaavaedut

Jos kotitaloudet ovat yhtä tuottavia kaikkien hyödykkeiden tuottamisessa ja tuottavuus on sama tuotannon määrästä riippumatta, kaikki kotitaloudet kykenevät tuottamaan tarvitsemansa hyödykkeet itse eikä tarvetta omavaraistaloudesta poikkeamiseen ole. Adam Smith kirjoitti vuonna 1776: "Skotlannin Ylämaalla jokaisen maanviljelijän on toimittava myös teurastajana, leipurina ja oluenpanijana oman perheensä tarpeiksi." Jos kuitenkin erikoistumisella tai tuotannon mittakaavan kasvattamisella voidaan parantaa tuotannon tehokkuutta päädytään siihen että tuotannon keskittäminen alueellisesti on kannattavaa. Syntyy teollisuuskaupunkeja ja kauppapaikkoja, joiden ympäristöön ihmiset muuttavat työn, kaupan ja palveluiden perässä. Tällaiset suurtuotannon edut eli mittakaavaedut ovat historiallisesti olleet merkittävin taloudellinen perustelu kaupunkien olemassaoloelle. Skaalaetujen taustalla ovat erikoistuminen ja jakamattomat tuotannontekijät kuten koneet ja rakennukset.

Sijaintiedut

Tavallisesti suurtuotannon edut ymmärretään yrityksen tai tuotantolaitoksen sisäiseksi ominaisuudeksi. Alfred Marshall kuitenkin esitti eräiden etujen ulottuvan yhtäaikaisesti moniin samalla sektorilla toimiviin yrityksiin, jotka täten nauttivat alueellisista erikoistumisen tuomista sijaintieduista eli lokalisaatioeduista. Nämä ovat Marshallin mukaan "ulkoisia yritykselle, sisäisiä sektorille" ja ne syntyvät kun jokin yksi voimakas teollisuussektori houkuttelee toimialueensa panosmarkkinoille enemmän tarjontaa, suuremman erikoistumisen, kilpailua ja myöskin panosten toimittajille skaalaetuja. Läheinen sijainti alentaa myös kuljetuskustannuksia, sekä panosten että tuotosten osalta. Toisaalta innovaatioiden synty ja leviäminen on helpompaa sektorin piirissä samassa kaupungissa. Sijaintietuja synnyttää siis toisaalta kilpailun ja toisaalta yhteistyön tehostuminen.

Urbanisaatioedut

Urbanisaatioedut, joiden tutkimuksen pioneerina toimi Jane Jacobs, ovat seurausta kaupunkialueen suuresta koosta. Toisin kuin sijaintiedut, jotka painottavat erikoistumisen merkitystä, urbanisaatioeduissa kysymys on tavallaan päinvastaisesta vaikutuksesta, niittäin alueen monipuolistumisesta. Samantapaisia vaikutuksia esiintyy kaupungin kasvaessa useita erilaisia:

• Kuluttajat hyötyvät paremmasta valikoimasta ja kilpailun alentamista hinnoista (paitsi asumisessa).
• Työntekijöiden työttömyysriski pienenee suurempien työmarkkinoiden takia: työn tarjoajia on enemmän.
• Yritykset nauttivat myöskin suuremmasta panostarjonnasta ja valouikoimasta.
• Luova toiminta hyötyy tiedon ja ideoiden leviämisestä, uuden tiedon alhaisista hankintakustannuksista (engl. knowledge spillovers) ja tutkimus- ja kehitystoiminta hyötyy myös skaalaeduista (yliopistot, tukimuslaitokset, yrityspuistot, yms.).

Eri hyödykkeiden markkinoiden koko itsessään ylläpitää kilpailua ja tehokkuutta. Toisaalta kasvava kaupunkialue, jossa on paljon kuluttajia, houkuttelee uusia yrityksiä.

Mediaanisijainnin periaate

Eräs yritysten sijoittumista käsittelevien teorioiden keskeinen tulos on, että muiden tekijöiden vaikutuksen olessa mitätön, yritykselle optimaalinen sijainti on asiakkaiden sijaintietäisyyksien mediaanipiste, sillä se minimoi asiakkaiden liikkumisen kustannukset. Jos osa asiakkaista on keskittynyt kaupunkiin muiden asiakkaiden ollessa hajallaan, voidaan osoittaa, että keskittymän kasvaessa riittävän suureksi yrityksen mediaanisijainti osuu lopultaa keskittymään eli kyseiseen kaupunkiin. Luonnollisesti tämä ilmiö on yksi kaupungistumista ajavista voimista.

Kaupungistumisen vastavoimat

Ottaen huomioon kaupungistumisen edut, mikä estää ihmisiä muodostamasta vain yhtä valtavaa suurkaupunkia? Kaupungistumisella on myös asukkaiden kannalta kielteisiä vaikutuksia, jotka hillitsevät kunkin suurkaupungin kasvua sitä mukaa kun kasvu etenee:

• Väestön ja ostovoiman kasvu nostaa asuntojen ja muiden kiinteistöjen hintoja.
• Liikenteen ruuhkautuminen kasvattavat kuljetusaikoja, vaikka etäisyydet ovat lyhyempiä.
• Kaupungeissa tiivistyvät myös monet pääluvun ja taloudellisen toiminnan mukaan jakautuneet haitalliset ilmiöt kuten melu, saasteet, rikollisuus ja turvattomuus.

Onkin ristiriitaista että mitä tehokkaammin kaupungin johto onnistuu ratkomaan tämäntapaisia ongelmia, sitä enemmän kaupunki houkuttelee lisää ihmisiä, mikä vuorostaan pahentaa niitä.

Toisaalta kaikki teollisuuden alat eivät hyödy kaupunkisijainnista, erityisesti maaintensiiviset sektorit kuten maa- ja metsätalous sekä resursiperäinen toiminta kuten kaivostoiminta. Lisäksi erikokoiset kaupunkiseudut erikoistuvat eri tavoin, tätä käsittelee esim. Walter Christallerin keskuspaikkateoria ja sen johdannaiset.

Kaupunkien erikoistuminen

Erikoistumisen mittaaminen

Kaupunkialueen erikoistumisen mittana jonkin tietyn hyödykkeen suhteen käytetään ns. sijaintiosamäärää (engl. location quotient) q:

q = Hyödykkeen tuotanto alueella / Hyödykkeen kulutus alueella

Kun q = 1 kaupunki kuluttaa ja tuottaa kyseistä hyödykettä yhtä paljon kuin kuluttaa eli kaupunki on netto-omavarainen. Kun q > 1 sitä tuotetaan enemmän kuin kulutetaan eli kaupunki on nettoviejä, kun q < 1 kaupunki on nettotuoja ja joutuu kustantamaan tuonnin joidenkin muiden hyödykkeiden viennillä. Käytännössä yksityiskohtaisia tietoja kaupunkikohtaisista tuotantoluvuista on vaikea saada, joten joudutaan turvautumaan karkeampiin tunnuslukuihin.

Tavanomaista on verrata kaupungin työvoiman työllistymistä jollakin tietyllä sektorilla maan keskiarvoon. Indeksoituna tällainen luku on ns. keskittymisindeksi. Jos keskittymisindeksi on 100, kyseisessä kaupungissa kyseisellä toimialalla on saman suuruinen osuus työvoimasta töissä kuin koko maassa. Mitä suurempi indeksin arvo, sitä enemmän kyseinen toimiala on keskittynyt kyseiseen kaupunkiin ja sitä erikoistuneempi kaupunki on. Mittari ei ole sijaintosamäärän tapaan välttämättä hyvä omavaraisuuden mittari, koska vienti- tai tuontivaltaisilla aloilla maan keskiarvo, joka määrittää indeksin arvoa, poikkeaa omavaraisuuteen vaaditusta työvoimaosuudesta.

Keskuspaikkateoria

Walter Christallerin keskuspaikkateoria (engl. Central Place Theory) on kaupunkien erikoistumisen perusteoria. Sen mukaan kauppatoiminnassa voidaan yksinkertaistaen olettaa esiintyvän kolmen tyyppisiä yrityksiä:

• Luksuskauppoja, jossa mittakaavaedut ovat suuria. Kauppa vaatii toimiakseen 80 000 asukkaan markkina-aluetta, jolle sijoittuu vain yksi kyseisen alan kauppa, joka tyydyttää koko alueen tarpeen.
• Erikoiskauppoja, joilla esiintyy keskinkertaisia mittakaavaetuja, yhden kaupan markkina-alue on 20 000 ihmistä, joten kunkin luksuskaupan toimialueella toimii 4 erikoiskauppaa.
• Päivittäistavarakauppoja, joissa tuotannon mittakaavaedut ovat suhteellisen pienet. Kukin kauppa vaatii 5000 asukkaan markkina-alueen, joten alueella on 16 päivittäistavarakuappaa.

Jos edelleen oletetaan että muita merkittäviä tekijöitä ei vaikuta sijainnin valintaan kuin asiakkaiden matkakustannukset, sijoittuu luksuskauppa keskelle aluetta jolloin se minimoi matkakustannukset keskimäärin. Kaupan ympäristö houkuttelee asukastihentymän matkakustannuksiaan minivoimien työntekijöiden ja asiakkaiden johdosta. Neljä erikoiskauppaa sijoittuvat symmetrisesti alueen kunkin neljänneksen keskelle, jolloin ne minimoivat myöskin asiakkaiden matkakustannukset. Niiden ympärille muodostuvat matkakustannusten minimoinnista johtuen pienemmät keskukset. Edelleen päivittäistavarakaupat asettuvat symmetrisesti erikoiskauppojen ympärsitöön ja kokoavat ympärilleen pienemmät väestökeskittymät. Keskuspaikkateoria on luonnollisesti raju yksinkertaistus, mutta se kuvaa idealisoidusti niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat erikokoisten taajamien muodostaman verkoston tavalla, joka muistuttaa todellista alueellista keskittymistä.

Keskuspaikkateoriasta voidaan tehdä eräitä merkittäviä havaintoja. Ensinnäkin yritysten tuotantojen erilaiset mittakaavaedut aiheuttavat eri laajuiset markkina-alueet mikä puolestaan synnyttää kooltaan, erikoistumiseltaan ja monipuolisuudeltaan toisistaan poikkeavia kaupunkeja alueelle. Toisena jos eri toimialojen yrityksillä olisi samanlaiset mittakaavaedut suhteessa asukaskohtaiseen kysyntään, olisivat alueen kaikki kaupungit saman suuruisia keskenään. Kolmantena liikennejärjestelmän parannukset laajentavat markkina-alueita mikä vähentää yritysten määrää ja siten supistaa myös kaupunkien määrää ja kasvattaa jäljelle jääviä kaupunkeja. Kenties yllättäen paremmat liikenneyhteydet eivät siis tässä mallissa pienennä kaupunkien kokoa, vaan kasvattavat niitä.

Keskuspaikkateoria auttaa ymmärtämään eräitä kaupan alan ilmiöitä. Yksinkertaisimmillaan mallissa oletetaan yritysten myyvän homogeenisia tuotteita, jotka ovat samoja kaikissa yrityksissä. Jos kuitenkin alan tuotteet ovat vain osittain substituutteja keskenään, eli niissä esiintyy vaikka pieniäkin eroja kuluttajan kannalta, asiakkaat alkavat haluta vertailla tuotteita keskenään. Tällöin tulee useita saman alan kauppoja sijaita lähellä toisiaan, kuten tapahtuukin usein esimerkiksi huonekalu- ja autokaupassa. Silloin kun tuotteilla esiintyy komplementaarisuutta eli täydentävyyttä asiakkaiden kannattaa matkakustannusten minimoimiseksi keskittää ostoksiaan ja ostaa samalla matkalla useita tuotteita. Eri tuotteita myyvien yritysten kannattaa sijoittua lähekkäin, mikä selittää ostoskeskusten muodostumista. Molemmat mekanismit johtavat suurempiin keskittymiin eli suurempiin kokoeroihin kaupunkien välillä ja pienempään kaupunkien määrään.

Kaupunkien kokojakauma

Kokojärjestyssääntö

Koska keskuspaikkateorian mukainen kaupungistuminen synnyttää hierarkisesti eri suuruisia kaupunkikeskuksia, joiden määrä kasvaa sitä mukaa kun kaupunkikoko pienenee, käyetetään sitä selittämään empiirisesti havaittua ns. kaupunkien kokojärjestyssääntöä (engl. rank-size rule). Säännön mukaan kaupungeilla on taipumusta jakautua annetussa maassa siten seuraavasti:

$P_{n}={\frac {A}{\beta n}}$

kun P_n on väkiluku kyseisen maan n:nneksi suurimmassa kaupungissa ja A ja β ovat maakohtaisia vakioita. Useissa teollisuusmaissa, mm. USA:ssa ja Suomessa, β on lähestulkoon 1 ja voidaan siis jättää pois. Empiiristen havaintojen perusteella Suomessa A on n. 843 000, joten Suomen tapauksessa kaava on

$P_{n}={\frac {843000}{n}}$

ja se näyttäisi pätevän suhteellisen hyvin, joskin Helsingin seudun väkiluku on poikkeavan suuri eli selvästi enemmän kuin kaavan antama 843000.

Pääkaupunkipoikkeama

Kokojärjestyssääntöä testattaessa havaitaan useissa maissa Suomen tapaan pääkaupunkien olevan poikkeavan suuria. Mahdollisia syitä on ehdotettu useita:

• Pääkaupunkiin keskittyy muita kaupunkeja enemmän valtionhallinnon toimintaa, jonka seurauksena julkinen sektori ja sitä palveleva yksityinen sektori on epätavallisen suuri ja kasvattaa pääkaupunkia sen "luonnollista" kokoa suuremmaksi.
• Pääkaupungit voivat muodostua myös kaupan keskuksiksi jos niillä on viestinnän ja liikenteen kannalta edullinen sijainti (esim. Helsinki, Buenos Aires).
• Paul Krugman on esittänyt kansainvälisten kaupan rajoitusten pönkittävän yhden kansallisen kauppakeskuksen asemaa.
• Andes ja Glaeser ovat esittäneet diktatuurimaissa hallitsijan "rohmuavan" pääkaupunkiin resursseja keskittyneen hallitsevan luokan eduksi ja opposition tyynnyttämiseksi. Heidän 88 maan aineistossaan diktatuurimaiden pääkaupungit olivat keskimäärin 45% suurempia kuin demokratioiden.