Kukka
Kukka on suvulliseen lisääntymiseen erilaistunut kasvinosa, jossa kehittyy kasvin hedelmä. Kukat muodostavat usein monesta kukasta koostuvan kukinnon. Puhekielessä kukilla saatetaan tarkoittaa mykerökukkaisten kasvien koko kukintoa tai yleisesti koppisiemenisiin kuuluvia kasveja, joilla on selvästi näkyvät kukat tai kukinnot, kuten kukkien tai kukintojen vuoksi viljeltyjä koristekasveja.
Sisällysluettelo
Kukan osat, rakenne ja muoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Täydelliseen kukkaan kuuluu kukkapohjus ja kolmenlaisia lehtiä: emejä, heteitä ja kehälehtiä, joita ovat verholehdet ja terälehdet. Kukkalehdet ovat kiinni kierteisesti tai kiehkuraisesti kukkapohjuksessa. Jollei kukalla ole kehälehtiä, sitä sanotaan kehättömäksi. [1] [2] Terälehtien muodostama teriö on useimmiten kukan näkyvin osa. Toinen kukan kehälehdistä muodostuva osa on verhiö.[3] Terälehdet voivat olla kukasta riippuen hyvinkin erinäköisiä, ja ne voivat olla myös kokonaan tai osittain yhteenkasvaneita. Mykerökukkaisten kasvien kukinnon eli mykerön kukat ovat tyypillisesti selvästi muuntuneet omanlaisikseen. Joissakin kasviryhmissä, joissa kukkien rakenne poikkeaa selvästi täydellisen kukan rakenteesta, voi kukkien eri osille olla omia nimityksiä. Esimerkiksi monilla heinillä on kukissaan kaleita ja helpeitä sekä toisinaan myös vihneitä ja saroilla (Carex) pullakoita.
Kukkia voidaan luokitella niiden ulkonäön ja tyypillisesti teriön symmetrian perusteella. Kukka voi olla esimerkiksi huulimainen, perhomainen, kellomainen tai ruukkumainen, ja teriö voi olla symmetrialtaan esimerkiksi säteittäissymmetrinen tai peilisymmetrinen. Jotkin kasvisuvut ja -heimot ovat saaneet nimensä niissä tyypillisennäköisten kukkien mukaan, kuten esimerkiksi kellot (Campanula) tai huulikukkaiskasvit (Lamiaceae).
Kukan neuvoisuus ja kasvin kotisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heteet ja emit voivat olla samassa kukassa, jolloin kukka on kaksineuvoinen, tai eri kukissa, jolloin kukka on yksineuvoinen. Lisäksi hede- ja emikukat voivat olla myös eri kasviyksilöissä, jolloin kasvi on kaksikotinen. Hede- ja emikukat ovat toisinaan selvästi erinäköisiä, kuten esimerkiksi osalla tuulipölytteisistä kasveista. Joillakin kasveilla on kehittynyt itseinkompatibiliteetti eli itsemartous, joka on mekanismi, joka estää emissä tapahtuvan hedelmöittymisen saman kasviyksilön heteistä peräisin olevalla siitepölyllä eli ne vaativat ristipölytyksen. Yksi- ja kaksineuvoisten kukkien lisäksi jotkin kasvin kukat saattavat olla neuvottomia eli niissä ei ole heteitä eikä emejä.
Kukan pölytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pölytystavan perusteella kukat voidaan jakaa pääsääntöisesti kahteen tyyppiin: tuulipölytteisiin ja eläinpölytteisiin. Eläinpölytteisten kukkien pölyttäjiä ovat yleisesti erilaiset hyönteiset, mutta joidenkin kukkien pölytyksestä huolehtivat lepakot tai linnut, esimerkiksi kolibrit. Tuulipölytteisiä ovat esimerkiksi kaikki heinäkasvit ja havupuut sekä monet lehtipuutkin, kuten koivut ja lepät. Niiden kukat ovat yleensä ulkonäöltään vaatimattomia. Sitä vastoin hyönteispölytteiset kukat houkuttelevat pölyttäjiä suurilla, värikkäillä terälehdillä. Hyönteispölytteisten kasvien kukat erittävät usein myös mettä ja erilaisia tuoksuja. Mettä tuottavien kasvien terälehdissä voi olla myös niin sanottuja mesiviittoja, jotka ohjaavat hyönteistä meden, ja yleensä samalla myös siitepölyn, luo. Mesiviitat ovat hyönteisten näkemillä ultraviolettivalon aallonpituuksilla näkyviä kuvioita, jotka helpottavat hyönteisten suunnistamista meden ja siitepölyn luo. Toisinaan kasvin ylimmät lehdet voivat olla kehittyneet näyttäviksi tai värikkäiksi, mutta varsinainen kukka on tällöin yleensä pieni ja vaatimattomannäköinen. Tällaisia kasveja ovat esimerkiksi ruohokanukka sekä joulutähti.
Kukan ja kukinnon kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kukasta verson kasvu ei voi enää jatkua eteenpäin, koska verson kärjessä oleva kärkikasvupiste menettää kasvupotentiaalinsa muuttuessaan kukkameristeemiksi. Vaikka kukka itsessään on päätteinen rakenne eli verson kasvu ei voi enää jatkua kukasta eteenpäin, voi kukinto kasvaa edelleen, mikäli kukinnossa on sellainen verson haara, jonka kärjessä oleva kärkikasvupiste ei ole vielä muuttunut kukkameristeemiksi. Kukinnot voidaankin jakaa tämän perusteella avoimiin kukintoihin, joissa kukat tulevat verson haarojen kärkiin ja verson ylin kärkikasvupiste voi jatkaa verson kasvua, ja päätteisiin, joissa verson ylin kärkikasvupiste on muuttunut kukkameristeemiksi ja verso ei voi tästä enää pidentyä. Versot voivat kuitenkin kasvaa jossain määrin myös hankasilmuista, vaikka alkuperäisen kärkikasvupisteen kasvu loppuisikin.
Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Auringonkukalla on satojen pikkukukkien muodostama mykerökukinto
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Tirri, Rauno ym.: Biologian sanakirja. Otava, 2001. ISBN 951-1-17618-8.
- ↑ Kauppi, Matti & Kauppi, Anneli: Siemenkasvien järjestelmä ja luokittelun perusteet. Oulun yliopisto, 1999.
- ↑ Antero Pankakoski: ”Kehälehdet”, Puutarhurin kasvioppi, s. 164-165. Helsinki: Edita, Opetushallitus, 1996. ISBN 951-37-1932-4.
