Taavetin linnoituksen toinen kirkko
Taavetin linnoituksen toinen kirkko oli tiilistä rakennettu ortodoksinen kirkko Taavetin linnoituksessa palvelleiden venäläissotilaiden käyttöön. Se rakennettiin linnoituksen ensimmäisen kirkon paikalle sisälinnoitukseen ja se valmistui 1797. Kirkko oli pohjamuodoltaan pitkänomainen ja sen kellotorniin oli asennettu kolme kirkonkelloa. Edellisen kirkon tavoin Daavid Thessalonikalaisen muistolle pyhitetyn alttarin ja kirkkosalin erottava seinä, ikonostaasi, oli kenttäkirkkojen vastaavia muistuttava, kokoontaitettava ja ulkonäöltään melko vaatimaton, mutta vähävaraisen seurakunnan tarpeita palveleva.[1]
Sotilaat siirrettiin linnoituksesta muualle 1803 ja samalla kirkollisen toiminnan tarve alueella päättyi. Vuonna 1829 kirkosta kuljetettiin suurin osa irtaimistosta Helsinkiin 1827 valmistuneeseen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Sinne vietiin kolme kirkonkelloa, evankeliumikirja ja hopeariisalla päällystetty Daavid Thessalonikalaisen ikoni. Ikonostaasi varastoitiin Viaporiin armeijan muiden kirkkoesineiden joukkoon, josta se 1843 siirrettiin Keisarillisen palatsin kotikirkkoon. Palatsista tuli myöhemmin Presidentinlinna ja ikonostaasi päätyi Kansallismuseoon. Taavetin linnoituksen tiilikirkon kohtaloksi tuli purkaminen 1830 ja siitä on säilynyt nykyaikaan vain vähäinen osa kiviperustusta Utti–Lappeenranta -tien läheisyydessä.[1] Suuri osa kirkon jäljellä olleista rakenteista tuhoutui Luumäen kunnantaloa rakennettaessa. Talon lähellä on kirkon itäosasta jäljelle jääneet perustuksen kappaleet. Näkyvillä on seitsemän metrin pituinen, neljän metrin levyinen ja puolen metrin korkuinen jäänne. Kirkon rakenteita on myös mahdollisesti jäljellä kunnantalon eteen tehdyn nurmikon alla.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Lehtonen, Timo: Vaienneet kellot: autonomian ajan sotilaskirkot 1809–1917, s. 20–21 ja 64. Helsinki: Timo Lehtonen, 2015. ISBN 978-952-93-6534-0.
- ↑ Suhonen, V.-P. (toim.): Suomalaiset linnoitukset 1720-luvulta 1850-luvulle, s. 261. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-275-6.