Steve Harley & Cockney Rebel

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Steve Harley & Cockney Rebel on englantilainen 1970-luvun alussa perustettu glam rock -yhtye. Sen musiikki kattaa laajan kirjon tyylejä popista aina progressiiviseen rockiin. Se on saanut viisi albumia ja 12 singleä brittien virallisille listoille.[1]

Cockney Rebelin perusti lehtitoimituksessa työskennellyt Steve Harley ystävineen. Harley hankki yhtyeelle mainetta röyhkeillä haastatteluillaan, joissa hän haukkui melkein kaikki siihenastiset artistit ja ivaili sillä, miten helppoa on nousta rocktähdeksi. Hän oli myös kiinnostava lavaesiintyjä lapsuuden poliosta johtuvasta ontumisesta huolimatta.[2]

Cockney Rebelin ensimmäinen hitti oli ”Sebastian” vuonna 1973. Sitä seurasi ”Judy Teen”, jonka konserttiesitykset ottivat visuaalisia vaikutteita Stanley Kubrickin tuoreesta dystopiaelokuvasta Kellopeliappelsiini. Pian Britannian Top Teniin nousi single ”Mr. Soft”. Kakkosalbumin The Psychomodo jälkeen Harley hajotti yhtyeen jouduttuaan yhä pahempiin riitoihin musiikkitoimittajien kanssa, mutta toi yhtyeen pian takaisin uudistuneella kokoonpanolla ja nimellä Steve Harley & Cockney Rebel. Single ”Make Me Smile (Come Up and See Me)” nousi brittilistan ykkössijalle maaliskuussa 1975. Samana vuonna ilmestynyt albumi The Best Years of Our Lives on yhtyeen eniten myyty.[3][4]

Yhtye panosti ajan glam rock -tyylin mukaan lavakoreografiaan, esiintymishahmoihin ja -pukuihin sekä valoefekteihin. Helsingin Sanomien Julius Heikkilä ei pitänyt Harleya kovin kummoisena laulajana mutta sitäkin tehokkaampana lavaesiintyjänä. Hän kehui myös yhtyeen komppiryhmän latinalaisvaikutteista polyrytmiikkaa, mutta moitti maaliskuussa 1976 järjestetyn Kulttuuritalon konsertin järjettömän kovaa äänenvoimakkuutta. Cockney Rebel kävi ensivierailulla Suomessa toukokuussa 1975 ja esiintyi silloin Finlandia-talossa.[5][6]

1980-luvulla Steve Harley teki soolouraa Yhdysvalloissa ja levytti muun muassa Sarah Brightmanin kanssa. 1990-luvulla hän jatkoi soolouraansa Britanniassa. Vuonna 2005 hän kokosi uudelleen yhtyeen nimeltä Cockney Rebel.[3]

Yhtyeen alkuperäinen basisti Paul Jeffreys kuoli häämatkallaan Pan Amin matkustajakoneessa vuoden 1988 Lockerbien pommi-iskussa.[7]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset jäsenetmilloin?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Steve Harley – laulu, kitara (1972–1977, 1998–)
  • Stuart Elliott – rummut (1972–1977, 1998–)
  • Robbie Gladwell – laulu, kitara (1998–)

Entiset jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lincoln Anderson – basso (2001–2014, k. 2014)
  • John Crocker – viulu, mandoliini, kitara (1972–1974)
  • Paul Jeffreys – basso (1972–1974; k. 1988)
  • Nick Jones – kitara (1972)
  • Pete Newnham – kitara (1972)
  • Milton Reame-James – kosketinsoittimet (1972–1974)
  • Jim Cregan – kitara (1975–1977)
  • George Ford – basso (1975–1977)
  • Duncan Mackay – kosketinsoittimet (1975–1977)
  • Jo Partridge – kitara (1976–1977)

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cockney Rebel[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Human Menagerie (1973)
  • The Psychomodo (1974)

Steve Harley & Cockney Rebel[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Best Years of Our Lives (1975)
  • Timeless Flight (1976)
  • Love's a Prima Donna (1976)
  • The Quality of Mercy (2005)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Roberts, David (2006). British Hit Singles & Albums, 19th, London: Guinness World Records Limited, 243. ISBN 1-904994-10-5. 
  2. Möysä, Raimo: Viattomuuden aika on ohi. 70-luvun rock matkustaa ensimmäisessä luokassa. Helsingin Sanomat, 1.9.1974, s. 20. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  3. a b ”Cockney Rebel”, The Rough Guide to Rock, s. 211. Rough Guides, 2003. Google Books.
  4. Davis, Sharon: Every Chart Topper Tells a Story: The Seventies. Random House, 2012. Teoksen verkkoversio.
  5. Heikkilä, Julius: Cockney Rebel tule uudelleen. (Arvostelu yhtyeen konsertista Finlandia-talossa.) Helsingin Sanomat, 9.5.1975, s. 24. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  6. Heikkilä, Julius: Popryhmien valio. (Arvostelu yhtyeen konsertista Kulttuuritalossa.) Helsingin Sanomat, 18.3.1976, s. 19. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  7. Paul Jeffreysin muistosivusto pauljeffreys.com. Viitattu 25.1.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]