Saalistushinnoittelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Saalistushinnoittelu on yrityksen harjoittamaa alihinnoittelua markkinoille tulleen kilpailijan eliminoimiseksi ja kustannusten kattamista korkeammilla hinnoilla kilpailijan poistuttua. Sitä käytetään määräävän markkina-aseman puolustamiseen. Saalistamisen tunnusmerkkejä ovat hinnoittelu alle muuttuvien kustannusten ja tuotannon vähentäminen ankaran hintakilpailun jälkeen.

Saalistushinnoittelu on kallis ja epävarma tapa kilpailijan poissulkemiseen markkinoilta. Jotta se onnistuisi, saalistavalla yrityksellä pitää olla selvä etu, kuten esimerkiksi julkisen vallan suorittaman sääntelyn aikaansaama suoja. Kilpailijoiden eliminointi saalistushinnoittelulla epäonnistuu myös helposti, sillä hintojen kohoaminen houkuttelee toimialalle uusia kilpailijoita, jolloin alihinnoittelun kustannuksia ei saada katetuksi.[1]

Harvinainen ilmiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloustieteilijöiden mukaan todellinen saalistushinnoittelu on harvinaista, koska se on yleensä irrationaalista, ja saalistushinnoitteluun estämiseen tarkoitetut lait vain ehkäisevät kilpailua. Tämän kannan otti USA:n korkein oikeus vuonna 1993 tapauksessa Brooke Group v. Brown & Williamson Tobacco, ja Federal Trade Commission ei ole sen jälkeen syyttänyt onnistuneesti yhtäkään yritystä saalistushinnoittelusta.

Taloustieteilijä Thomas Sowell selittää, miksi saalistushinnoittelu tuskin onnistuu: Saalistushinnoittelu kannattaa vain jos saalistaja voi jälkeenpäin kohottaa hintoja niin paljon, että kattaa aiemmat tappionsa ja tekee vielä ylimääräistä voittoa niin paljon, että se oikeuttaa otetut riskit. Nämä riskit eivät ole pieniä.

Vaikka kilpailija kukistuisikin, sen tehdas ja/tai työntekijät ovat konkurssin jälkeen tarjolla seuraaville kilpaileville yrittäjille.

Washington Post meni konkurssiin vuonna 1933, joskaan ei saalistushinnoittelun vuoksi. Sen fyysiset koneet ja tilat, ihmiset tai nimi eivät hävinneet ilmaan. Sen sijaan julkaisija Eugene Meyer osti nämä murto-osalla summasta, jonka oli tarjonnut samasta lehdestä vain neljä vuotta aiemmin. Ajan mittaan WP:stä tuli Washingtonin suurin lehti.[2]

Esimerkkejä saalistushinnoittelusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ei tiettävästi ole ainoatakaan esimerkkiä tilanteesta, jossa saalistushinnoittelu olisi johtanut monopoliin. Sen sijaan on esimerkkejä epäonnistuneesta saalistushinnoittelusta. Esimerkiksi Herbert Dow löysi halvemman keinon tuottaa bromia ja kukisti hallituksen tukeman saksalaisen Bromkonvention-kartellin saalistushinnoitteluyrityksen. Bromkonvention kosti myymällä Yhdysvaltojen markkinoille bromia alle tuotantokustannusten, jopa halvemalla kuin Dow'n hinta. Dow neuvoi vähittäismyyjiään ostamaan kartellin halvan bromin ja myymään sen takaisin Saksaan voitolla mutta kuitenkin Bromkonventionin sikäläistä hintaa halvemmalla. Lopulta kartelli ei enää voinut myydä tällaisia määriä tappiolla vaan joutui luovuttamaan. Tätä on pidettykenen mukaan? todisteena siitä, että vapaat markkinat ovat parempi tapa lopettaa saalistushinnoittelu kuin sääntely kuten antitrustilait.

Toinen esimerkki saalistushinnoittelusta on rautatieyritysten New York Central Railroad (NYCR) ja Erie Railroad kilpailu. NYCR veloitti vain dollarin karjavaunusta. Vaunut täyttyivät nopeasti, ja johto tyrmistyi huomatessaan, että kilpailijafirma oli sijoittanut myös karjankuljetusbisnekseen.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palsta 703.
  2. Predatory prosecution - Forbes.com
  3. Maury Klein. The Life and Legend of Jay Gould.