Punainen viiva (romaani)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Punainen viiva
Kirjailija Ilmari Kianto
Kustantaja Otava
Julkaistu 1909
Sivumäärä 198
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta


Punainen viiva on Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaistu teos. Kirja sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907 ja kertoo Topi (Topias Topiaanpoika) ja Riika Romppasen (Retriika Euphrosyyne o.s. Juntunen) köyhän perheen elämästä ja ajatuksista tuona aikana. Topi oli vakuuttunut, että vetämällä punaisen viivan äänestyslipukkeeseen ja antamalla tuen ”solisalirattijärjestelmälle” köyhälistön olot paranisivat.

Teos oli nopea kannanotto vuoden 1906 lakiuudistukseen, joka salli äänioikeuden kaikille 24 vuotta täyttäneille, niin miehille kuin naisillekin. Kyseisissä eduskuntavaaleissa oli ehdolla kuusi puoluetta: sosiaalidemokraatit, Suomalainen puolue, nuorsuomalaiset, ruotsalaiset, Maalaisliitto ja Kristillinen työväenliitto. Kukin puolue koetti kerätä ääniä kansalta kiertelevien matka-agitaattoreiden kampanjapuheiden avulla. Punaisessa viivassa Kainuussa eleli paljon köyhiä ihmisiä, jotka kokoontuivat pitkienkin matkojen takaa kuulemaan ”soli-sali-rattien” päätä huimaavia lupauksia rahasta ja leivästä. Kirjassa ei edes mainita muita puolueita kuin sosiaalidemokraatit, sillä Punaisen viivan köyhien toivo paremmasta on saavutettavissa vain ”soli-sali-rattien” kautta, vetämällä punainen viiva. Kirjassa ei kuitenkaan käsitellä oliko Suomen sosialidemokraattinen puolue tai mikään muu osallistuneista puolueista toistaan parempi. Teoksessa esiintynvän agitaattori Puntarpään esikuvana Kianto käytti sosialidemokraattisen puolueen matkapuhujaa J. V. Viheriälaaksoa.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjan päähenkilöt, Tobias Topinpoika (”Topi”) ja Retriika Euphrosyyne Saarantytär (o.s. Juntunen) (”Riika”) Romppanen viiden lapsensa kera, asuvat erämaassa Korpiloukon mökissä köyhyyden ja kurjuuden keskellä. He eivät ole kovin vanhoja, mutta nälkä ja kova työ ovat katkeroittaneet heidät akaksi ja ukoksi. Vuosien vieriessä he ovat jo menettäneet uskon parempaan aikaan.

Sitten kyliltä kuuluukin kummia: ”-- maaliskuun 15. päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.” Matka-agitaattorit kiihottavat kansan uskomaan, että vaalipäivästä lähtien pennit siirtyisivät rikkailta herroilta köyhille työläisille. ”Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan litramahaa?” tuumii Topikin kokouksen jälkeen. Lopulta punainen viiva koetaan taikatempuksi, joka muuttaa kaiken, ja niinpä Riikakin hätäpäissään vetäisee piirunsa niin lujaa, että ihan terä katkeaa kynästä.

Eduskuntavaaleihin ja erityisesti sosiaalidemokraatteihin liittyy toki ennakkoluulojakin. Vanhat ihmiset vierastavat politiikkaa kokien sen Jumalanvastaiseksi toiminnaksi, ja papit sekä muut varakkaat henkilöt ovat tietysti sitä vastaan, että heidän vöitään tulisivat sosiaalidemokraatit kiristelemään. Ristiriita uskonnon ja politiikan välillä ilmenee kansassakin: osa epäröi vetää vaalilappuun viivaa sosiaalidemokraateille peläten Jumalan kostoa synninteosta. Niin alkaa Riikakin kokea vaalien jälkeen kolmen lapsensa sairastumisen ja kuoleman Jumalan rangaistuksena.

Kun osoittautuu, ettei punaisen viivan vetäminen ollutkaan suora portti parempaan, eikä uudistuksia kuulu, alkaa Riikakin pohtia: ”Punainen viiva? – eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?”

Kirja kiertää tavallaan klassisen ympyrän, sillä se alkaa karhun mennessä talviunille ja loppuu karhun herätessä uuteen kevääseen. Karhu myös vetää oman punaisen viivansa, mutta se viiva on verivana korpiloukkolaisen suonista. Karulla kirjalla on totisesti karu loppu, kun mahdollisesti raskaana oleva Riika jää yksin henkiin jääneiden lapsiensa kanssa.

Punaista viivaa pidetään Kiannon parhaana teoksena. Se on tyylillisesti yhtenäinen ja hallittu, ja vaikka se kertoo vain siivun tuosta suuren muutoksen ajasta, ei lukija jää haikailemaan kokonaisuuksien perään.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]