Porvarikaarti
Porvarikaarteja alettiin perustaa 1600-luvun puolessavälin Ruotsin vallan aikana. Kaartit oli jaettu kahteen osaan. Niissä oli porvareiden muodostama ratsuosasto ja muista kaupunkilaisista koottu jalkaväkiosasto. Osastojen tehtävänä oli turvata kaupunkien puolustus maakuntarykmenttien osallistuessa sotaan.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Porvarikaartien malli oli haettu Keski-Euroopasta, jossa perustettiin kaupunkien puolustukseksi kaarteja. Samanaikaisesti toimivat kuninkaan ylläpitämät kahdeksan ruotujakoista maakuntarykmenttiä, jotka olivat keskittyneet maakunnan ja rintamalinjan puolustamiseen. Myös linnoitustyöt kuuluivat maakuntarykmenttien alaisuuteen. Sodanuhan kasvaessa Kaarle XI määräsi järjestettäväksi ruotujakolaitoksen tavoin Suomen porvarikaartit Tukholman katselmusjärjestyksellä vuonna 1692. Venäjän yhdyttyä suurena pohjan sotana tunnettuun sotaan Ruotsia vastaan vuonna 1700 loputkin porvarikaarteista perustettiin tai varustettiin. Ne saivat aseellista täydennystä Ruotsin valtiolta, mm. tykkejä. Porvarikaartit perustettiin rannikkokaupunkeihin, koska miehistöpulan vuoksi mereltä tulevaa vihollisuhkaa piti pystyä puolustamaan kaupunkikohtaisesti. Myöhemmin sodan edetessä irtonaiset, tuhoja tekevät ja osittain suuretkin kasakkapartiot työllistivät porvarikaarteja. Venäläisten miehitettyä osan Suomesta jaettiin porvarikaarti sissipartioiksi. Vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen ja tilanteen rauhoittuessa palasivat porvarikaartit takaisin kaupunkeihin. Vuonna 1741 syttyi uusi sota. Tuolloin porvarikaartin miesvahvuus nostettiin koskettamaan koko miespuolista väestöä. Puolustustoimet olivat turhia, koska Etelä-Suomen puolustus ei kestänyt Venäjän hyökkäyksiä. Pohjois-Suomi jäi yksin puolustamaan maata. Sota päättyi Turun rauhaan 1743. Porvarikaartien aika jatkui rauhan aikana. 1780-luku oli porvariskaartien riitaista aikaa, kun kansan ja osittain porvariston mielipide kääntyi niitä vastaan. Porvarikaartien aika alkoi hiipua 1788, kun kuningas Kustaa III määräsi perustettavaksi jokaiseen kaupunkiin porvarikaartin pohjalle kaksi tai useamman jalkaväkikomppanian sekä ratsu- ja tykistöosastot. Porvarikaartit lopetettiin virallisesti vasta 1793 yleisellä esivallan käskyllä[1]
Porvarikaartin komppanian komentajana toimi kapteeni tai luutnantti ja nuorimpana upseerina toimi yleensä vänrikki. Alipäällystöön kuuluivat vääpeli, kersantti sekä yksi tai useampia korpraaleja. Yleensä kaupunkikohtaisena komentajana toimi porvariupseeri (majuri). Suurissa kaupungeissa joukkoa täydensi katselmuskirjuri ja majoitusmestari. Upseereiksi valittiin pääasiassa valtaporvareita ja raatimiehiä. Porvarikaarti toimi maistraatin alaisena. Kriisi- tai sota-aikana maistraatin korvasi varuskuntakaupungeissa paikallinen sotilasviranomainen, joka otti johdon käsiinsä. Rauhan aikana porvarikaarti harjoitteli hyökkäystä sekä puolustusta. Paraatiharjoitukset kuuluivat myös harjoitusohjelmaan. Kaartin aseistus ja ampumatarvikkeet hankittiin rauhan aikana porvarien varoilla.[1] Suomessa porvarikaarteja toimi mm. Helsingissä, Hämeenlinnassa, Kokkolassa, Oulussa, Pietarsaaressa, Porvoossa, Tammisaaressa, Torniossa, Turussa, Uudessakaupungissa ja Vaasassa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Jouko Vahtola: Oulu varuskuntakaupunkina, s. 24-42. Suomenmaa: Pohjan Prikaatin kilta r.y., 2005. ISBN 952-91-8656-8. (suomeksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaupunkilaisvaruskunnat eli porvarikaartit Suomessa (Arkistoitu – Internet Archive)