Polysilaani
Polysilaani on polymeeri, jonka runkoketju koostuu toisiinsa sitoutuneista piiatomeista. Ketjuun on liittynyt lisäksi orgaanisia ryhmiä, jotka voivat olla joko alifaattisia tai aromaattisia. Polysilaaneja käytetään muun muassa keraamisten materiaalien valmistukseen ja niiden käyttöä elektroniikassa tutkitaan.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polysilaanien ominaisuudet vaihtelevat riippuen orgaanisista sivuketjuista. Niiden olomuoto vaihtelee joustavasta elastomeerista hauraaseen kiteiseen aineeseen. Symmetrisesti substituoidut polymeerit ovat hyvin kiteisiä ja liukenevat huonosti moniin liuottimiin. Epäsymmetriset polysilaanit sen sijaan liukenevat esimerkiksi aromaattisiin hiilivetyihin ja tetrahydrofuraaniin. Hydroksyyliryhmiä sisältävät polysilaanit liukenevat jopa veteen. Polysilaanit kestävät kuumentamista 250–300 °C:n lämpötilaan. Ne ovat myös inerttejä monien kemikaalien vaikutuksille. Polysilaanit ovat sähköneristeitä, mutta douppaamalla. Polysilaanit ovat valoherkkiä johteita, ja monella niistä on epälineaarisia optisia ominaisuuksia. Polysilaanit absorboivat UV-säteilyä ja hajoavat sen vaikutuksesta radikaaleiksi.[1][2][3][4][5]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polysilaanien valmistamiseen on useita menetelmiä, ja useimmiten käytettyjä on neljä. Dikloorisilaanit polymeroituvat alkalimetallien vaikutuksesta, ja tätä reaktiota käytetään erityisesti moolimassaltaan suurten polysilaanien valmistamiseen. Primääriset hydrosilaanit reagoivat metalloseenien katalysoimana kytkentäreaktiolla polysilaaneiksi. Eräät disilyleenijohdannaiset muodostavat polymeerejä voimakkaiden emästen vaikutuksesta, ja neljäs tapa on rengasrakenteisten silaanien renkaanavautumispolymerointi.[1][2][3]
Polysilaaneja käytetään piikarbidin valmistamiseen, fotoaktivoituina radikaali-initiaattoreina esimerkiksi polyakrylaattien valmistuksessa, ledeissä ja elektrofotografiassa. Lisäksi niiden käyttöä elektroniikassa tutkitaan.[1][2][3][4][5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Aroop K. Roy: "Inorganic High Polymers", teoksessa Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2009
- ↑ a b c Charles E. Carraher Jr. & Charles U. Pittman Jr.: "Inorganic Polymers", teoksessa Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2009.
- ↑ a b c Kunio Oka: "Polysilanes", teoksessa Encyclopedia of Polymer Science and Technology, John Wiley & Sons, New York, 2002.
- ↑ a b Mark Alger: Polymer Science Dictionary, s. 724. Springer, 2017. ISBN 978-94-024-0893-5. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 30.4.2024). (englanniksi)
- ↑ a b Vipin B. Kumar & Erin M. Leitao: Properties and applications of polysilanes. Applied Organometallic Chemistry, 2020, 34. vsk, nro 3. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.4.2024. (englanniksi)