Pierre André de Suffren de Saint-Tropez
| Pierre André de Suffren de Saint-Tropez | |
|---|---|
 Pompeo Batoni: Pierre André de Suffren de Saint-Tropez, noin 1785. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. heinäkuuta 1729 Saint-Cannat, Ranskan kuningaskunta |
| Kuollut | 8. joulukuuta 1788 (59 vuotta) Pariisi, Ranska |
| Ammatti | sotilas |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) | Ranska |
| Sotilasarvo | Capitaine de vaisseau ja amiraali |
Pierre André de Suffren de Saint-Tropez (13. heinäkuuta 1729 Saint-Cannat, Ranskan kuningaskunta – 8. joulukuuta 1788 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen amiraali, joka taisteli brittejä vastaan Intiassa ja Karibianmerellä Yhdysvaltain vapaussodan aikana.[1][2][3]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suffren oli Saint-Tropezin markiisin kolmas poika. Ranskan laivasto ja Maltan ritarikunta tarjosivat tavanomaisen uran Etelä-Ranskan aatelissukujen nuoremmille pojille, jotka eivät halunneet kirkon palvelukseen. Ritarikunnan ja Ranskan kuninkaallisen laivaston välinen yhteys oli tiivis. Vanhempiensa mielestä Suffrenin piti kuulua molempiin. Suffren liittyi Ranskan laivastoon vuonna 1743 ja osallistui Itävallan perimyssodan useisiin taisteluihin englantilaisia vastaan, muun muassa Toulonissa (1744) ja Länsi-Intiassa ja joutui brittien vangiksi vuonna 1747. Aachenin rauhan (1748) jälkeen hän siirtyi Maltan ritarikunnan palvelukseen ja osallistui menestyksekkäästi sen taisteluihin barbareskejä vastaan.[1][2][3]
Seitsenvuotisessa sodassa hän oli mukana Orphée-aluksen luutnanttina amiraali John Byngin kanssa käydyssä taistelussa, jota seurasi Menorcan englantilaisen varuskunnan antautuminen. Vuonna 1757 hän joutui kuitenkin jälleen vangiksi, kun Edward Boscawen kaappasi hänen Océan-aluksensa Lagosin edustalla. Rauhan palattua vuonna 1763 hän palveli jälleen ritarikunnassa, tavoitteenaan päästä ritarikunnan korkeisiin ja tuottoisiin virkoihin. Hänet nimitettiin kuitenkin komentajaksi Caméléon-alukselle, jolla hän taisteli barbareskimerirosvoja vastaan. Vuosina 1767-1771 hänet ylennettiin ritarista komentajaksi.[1][2][3]
Vuosina 1778 ja 1779 hän kuului Charles Henri d'Estaingin laivueeseen koko sen toiminnan ajan Pohjois-Amerikan rannikolla ja Länsi-Intiassa. Hän osallistui amiraali John Byronin kanssa Grenadan edustalla käytyyn taisteluun 6. heinäkuuta 1779, ja hänen aluksensa Fantasque menetti 62 miestä. Vuonna 1780 hän oli Zèle-aluksen kapteeni Ranskan ja Espanjan yhdistetyssä laivastossa, joka kaappasi suuren 12 aluksen englantilaisen saattueen Cabo de São Vicenten edustalla 9. elokuuta 1780.[1][2][3]
Vuonna 1781 hänet lähetettiin auttamaan hollantilaisia, jotka olivat liittyneet Ranskan ja Espanjan puolelle puolustaakseen Kapmaata odotettua englantilaista hyökkäystä vastaan (Neljäs Englannin–Hollannin sota), ja jatkamaan sitten Intiaan. Hän purjehti Brestistä 22. maaliskuuta, ja 16. huhtikuuta 1781 hän hyökkäsi puolueettoman Portugalin Kap Verden saarten Praiassa ankkurissa olleen, Kapmaahan matkanneen englantilaisen retkikunnan kimppuun. Hän purjehti sitten Kapille, jonka hän pelasti George Johnstonen hyökkäykseltä, ja eteni sitten Mauritiukselle. Suffren johti taistelua englantilaista amiraali Edward Hughesia vastaan. Vuonna 1782 käytiin neljä taistelua: 17. helmikuuta 1782 Madrasin eteläpuolella, 12. huhtikuuta Ceylonin Trincomaleeen lähellä, 6. heinäkuuta Cuddaloren edustalla, minkä jälkeen Suffren valtasi Trincomaleen ankkuripaikan ja pakotti pienen brittiläisen varuskunnan antautumaan, ja jälleen kyseisen sataman lähellä 3. syyskuuta. Hughes ei menettänyt yhtään alusta näissä taisteluista, mutta hän ei myöskään kaapannut yhtään. Suffren rohkaisi toiminnallaan Mysoren kuningaskunnan Haidar Alīa, joka oli tuolloin sodassa Englannin Itä-Intian kauppakomppanian kanssa.[1][2][3]
Suffren kieltäytyi palaamasta Mauritiukselle saattamaan Marquis de Bussy-Castelnaun komennossa tulevia joukkoja mutta palasi kuitenkin vuonna 1783 lounasmonsuunin aikana. Haidar Alī oli kuollut, mutta hänen poikansa Tipū Sultān kävi yhä sotaa kauppakompaniaa vastaan. Bussy saapui, nousi maihin ja johti operaatioita rannikolla. Suffren kävi viimeisen taistelunsa Hughesia vastaan 20. huhtikuuta 1783, pakotti neljäntoista aluksen voimin kahdeksantoista laivaa vetäytymään Madrasiin ja jätti Mysoren ja ranskalaisten hallitsemaa Cuddalorea piirittävän brittiarmeijan erittäin vaaralliseen asemaan. Uutinen Pariisin rauhan solmimisesta Euroopassa lopetti vihollisuudet, ja Suffren palasi Ranskaan. Siellä hänet otettiin innostuneesti vastaan, ja hänelle myönnettiin vara-amiraalin arvo. Suffren kuoli yllättäen 8. joulukuuta 1788, kun hän oli ottamassa Brestiin koottua laivastoa komentoonsa.[1][2][3]
Suffren oli tarmokas, ja hänellä oli voimavaroja käydä sotaa, mutta yhteistyö ja luottamuksen rakentaminen alaisten kanssa oli hänelle vaikeaa. Hän ei piitannut merisodankäynnin perinteisistä opeista ja yritti vaihtelevalla menestyksellä opettaa kapteeninsa eristämään vihollisalukset ja siten tuhoamaan laivueen osissa. Ulkoisesti hän oli hyvin lihava mies. Suffrenista tuli eräänlainen provencelainen kansallissankari. Häntä ylisti esimerkiksi Frédéric Mistral runossa Miréio.[1][2][3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Pierre André de Suffren de Saint-Tropez Encyclopedia Britannica. 2024. Viitattu 13.2.2024. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Pierre André de Suffren de Saint-Tropez Encyclopedia Britannica. 1911. Viitattu 13.2.2024. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Pierre André de Suffren de Saint-Tropez Nordisk familjebok. 1918. Viitattu 13.2.2024. (ruotsiksi) (runeberg.org)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pierre André de Suffren de Saint-Tropez Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||
