Perintövuokra
Perintövuokra oli ajallisesti rajoittamattoman vuokraoikeuden sisältävä maanvuokrasopimus, joka siirtyi perintönä vuokramiehen perillisille.[1] Nimitys tarkoitti myös sellaista vuokrasuhdetta ja vuokraoikeutta. Tällaista vuokramaata voitiin käyttää maanviljelyn harjoittamiseen tai rakennuksen maapohjaksi.[2]
Perintövuokra (lat. emphyteusis) käsitettiin roomalaisessa oikeudessa esineoikeudelliseksi, kun taas määräaikainen vuokra oli saamisoikeudellinen. Saksassa säädettiin 1900 laki, joka kielsi uusien perintövuokrasopimusten teon, mutta voimassaolleet sopimukset jäivät voimaan. Sallittuja olivat kuitenkin sopimukset, joilla luovutettiin maata rakennus- ja asumistarkoituksiin. Venäjällä säädettiin 1912 laki perintövuokrasta, jossa vuokra-aika sai olla 36–99 vuotta.[3]
Suomessa ei varhaisina aikoina ollut oikeudellisia määräyksiä maan omistajan ja uudisraivaajan oikeudellisista suhteista, kun kylien metsämaita otettiin viljelyskäyttöön. Vapaata maata oli vielä kylliksi ja valtaajan oikeus siirtyi perintönä hänen jälkeläisilleen. Vuoden 1734 lain rakennuskaaren 19 luvussa on säännöksiä tällaisesta valtauksesta. Tilanosan perintövuokra tuli mahdolliseksi 1767 annetun kuninkaallisen kiellon ansiosta. Sen mukaan perillinen sai perintöosan sijaan perustaa torpan (perintötorpan) talon ulkotiluksille.[3] Perintötorppien perustaminen kiellettiin 1800 annetulla asetuksella.[4] Käytännössä tällaisen torpan haltijan oikeuksien kestoksi alettiin katsoa 50 vuotta eli yhtäkauan kuin pisin vuokrakausi. Vuonna 1864 annettu asetus tilusten lohkomisesta ja vuokraehdoista määräsi perinnönjaon tehtäväksi tila lohkomalla tai palstoittamalla.[3]