Perhosuinti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uimari uimassa perhosuintia

Perhosuinti on yksi uintitekniikoista ja kilpailulaji. Perhosuinti on fyysisesti ja teknisesti vaativin ja vapaauinnin jälkeen toiseksi nopein uintilaji yhdessä selkäuinnin kanssa. Perhosuinnissa molemmat kädet heitetään eteenpäin veden pinnan yläpuolella yhdessä kahden potkun kanssa.

Perustekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhosuintia uidaan vatsallaan. Vauhti tuotetaan käsivedoilla ja jaloilla.[1]

Käsivedon alussa uimarin kädet osuvat veteen pään etupuolella lähellä toisiaan. Tämän jälkeen käsiä yleensä viedään hieman sivulle ja sitten ne laitetaan koukkuun ja niitä ryhdytään viemään taaksepäin kämmenten osoittaessa varpaita kohti. Käsiä viedään kohti reisiä ja vedon loputtua ne nostetaan vedenpinnan yläpuolelle ja tuodaan takaisin eteen. Vedon palautuksen alussa uimari kääntää päätään eteenpäin tai sivulle voidakseen tarvittaessa hengittää.[1]

Yhden käsivedon aikana tehdään kaksi ns. delfiinipotkua, jossa molemmat jalat tekevät pystysuuntaista potkuliikettä. Ensimmäinen potku eli ns. ykköspotku tehdään käsien tullessa veteen ja ns. kakkospotku käsien tehdessä lopputyönnön. Nilkat pidetään suorina ja polviakin koukistetaan vain vähän.[1]

Perhosuinti kilpailulajina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andrea Pollack ui perhosuintia vuonna 1979.

FINAn hyväksymiä virallisia kilpailulajeja ovat 50, 100 ja 200 metrin perhosuinti.

Perhosen sääntöjä on ajoittain muokattu vastaamaan ajan vaatimuksia. Esimerkiksi Tero Välimaa nousi perhosuimarina Suomen huipulle hyödyntämällä tehokasta delfiinipotkua pysytellen veden pinnan alapuolella lähes koko uintisuorituksen ajan. Myöhemmin FINA kuitenkin päätti katsojaystävällisyyttäkin ajatellen, että lähdön tai käännöksen jälkeen uimarin pään on noustava veden pinnan yläpuolelle ennen 15 metrin merkkiä.

Yleisimpiä hylkäyssyitä perhosessa ovat:

  • SW 4.4 = Liikkuminen ennen lähtömerkkiä
  • SW 8.2 = Käsien palautus ei tapahtunut veden pinnan yläpuolella
  • SW 8.3 = Eriaikainen jalkaliike

Mark Spitzin Münchenin olympialaisissa 1972 voittamiin seitsemään kultamitaliin sisältyivät sekä 100 että 200 metrin perhosuinnit. Kaikkien aikojen menestynein olympiauimari Michael Phelps voitti myös useita kultamitaleja perhosuinneissa. Naisten viime vuosien menestyksekkäin perhosuimari on Ruotsin Sarah Sjöström.

Suomalaisista Jere Hård on voittanut kolme Euroopan-mestaruutta 50 metrin perhosuinnissa, kaksi pitkällä radalla ja yhden lyhyellä. Matti Rajakylä saavutti samalla matkalla lyhyen radan EM-pronssin vuonna 2005.

Perhosuinnin fyysinen vaativuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhosuinti on kuluttavin ja fyysisesti vaativin uintilaji mutta lyhyillä matkoilla toiseksi nopein.[2] Verrattaessa perhos- ja selkäuinnin maailmanennätyksiä ero on suurimmillaan sadalla metrillä ja lähes olematon kahdellasadalla. Lähtö ja käännökset tosin vaikuttavat vertailuun, sillä selkäuinnissa lähdetään liikkeelle vedestä, jolloin sukellukseen saa pienemmän voiman kuin muissa uintilajeissa.

Aloitteleville uimareille perhosuinnin oppiminen on usein vaikeaa, ja kilpailusääntöjen mukaisen tekniikan hallitseminen vaatii monilta pitkään kestävää harjoittelua. Osa kilpauimareista tosin pitää rintauintia perhosta raskaampana uintimuotona. Erityistä merkitystä tekniikan oppimisessa on hartiaseudun lihasten liikkuvuudella. Vaativuudestaan johtuen perhosuintia ei juuri käytetä kuntoilumuotona.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Perhosuinnin tekniikka Uinti.info. Viitattu 25.12.2017.
  2. Uinti ja kalorikulutus Uinti.info. Viitattu 25.12.2017.