Perhosuinti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uimari uimassa perhosuintia

Perhosuinti (PU) on yksi uintitekniikoista ja kilpailulaji. Perhosuinti on fyysisesti ja teknisesti vaativin ja vapaauinnin (VU) jälkeen toiseksi nopein uintilaji yhdessä selkäuinnin (SU) kanssa. Perhonen voi olla joskus nopeampi mutta riippuu paljon fyysisistä puolista. Perhosessa molemmat kädet lentävät veden pinnan yläpuolella yhdessä kahden potkun kanssa.

Perustekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pepeä uidaan vatsallaan. Vauhti tuotetaan käsivedoilla ja jaloilla ns kakkos rytmi eli kädet läpivedosta vartalon alta silloin tulee ykkös potku kakkos potku tulee kun kädet lentää vedenpinnan yläpuolelta takaisin veteen.muista aina laittaa pää ennen käsiä. Peukalot ovat suoraan pohjaa kohti tai viistosti. Veto aloitetaan vetämällä käsiä out in vartalon ali . Sen jälkeen kädet viedään 90 asteen kulmaan niin ettei kyynärpäät pääse tippumassa muuten uintisyklisi menee pieleen ja on aika raskasta uida väärällä syklillä.

Yhden käsivedon aikana tehdään kaksi potkua. Ensimmäinen potku tehdään kun kädet tulevat vedonpalautuksen jälkeen veteen. Toinen potku tehdään käsien tehdessä lopputyönnön, eli kun kädet palautuvat jälleen vedenpinnan yläpuolelle. Potkussa molemmat jalat tekevät samanaikaisesti pystysuunnassa tapahtuvaa potkuliikettä nilkat suorina. Polvet ovat vain lievästi koukussa. Ensimmäinen ja toinen potku eroavat usein toisistaan.[1]Potkut eroavat ykkösellä jalat menee kohti pohojaa ja kakkosella ne menee ylös päin eli up.

Perhosuinti kilpailulajina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallisia kilpailulajeja ovat 50, 100 ja 200 metriä perhosuintia.(Finan hyväksymät)

Perhosen sääntöjä on ajoittain muokattu vastaamaan ajan vaatimuksia. Esimerkiksi Tero Välimaa nousi perhosuimarina Suomen huipulle hyödyntämällä tehokasta delfaria pysytellen veden pinnanan alapuolella lähes koko uintisuorituksen ajan. Myöhemmin Fina kuitenkin päätti että olisi yleisö/katsoja ystävällisempää että uimarit uisivatkin eikä vain delfaisi koko matkaa veden alla. Lähdön tai käännöksen jälkeen on pään rikottava veden pinta ennen 15 metrin merkkiä

Yleisimpiä hylkäyssyitä perhosessa ovat sv.4.4=liikkuminen ennen lähtömerkkiä SW 8.2= Käsien palautus ei tapahtunut veden pinnan yläpuolella SW 8.3= Eriaikainen jalkaliike DSQ=hylätty DNS=sairastunut(ilmoittanut asiasta)DNF=ilmoittanut lajin peruuttamisesta.

Menestyksekkäitä perhosuimareita

Mark Spitz tunnetaan ennen kaikkea seitsemästä kultamitalistaan vuoden 1972 olympialaisissa. Voitokkaisiin lajeihin sisältyivät sekä 100 että 200 m PU

Useat suomalaiset ovat saavuttaneet menestystä perhosuinnissa. Menestyksekkäimpänä Jere Hård on moninkertainen arvokisamitalisti 50m perhosuinnista. Matti Rajakylä saavutti samalla matkalla lyhyen radan EM-pronssin vuonna 2005.

Perhosuinnin fyysinen vaativuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhosuinnin fyysinen vaativuus nähdään maailmanennätystilastoista vertaamalla perhosuinnin JA Selärin ennätyksiä. Ero on suurimmillaan sadalla metrillä ja lähes olematon kahdellasadalla. Voidaan siis sanoa Pepen olevan lyhyillä matkoilla toiseksi nopein, mutta kuluttavin uintilaji. Tulkinnassa on otettava huomioon, että käännös- ja startit vaikuttavat aikojen vertailukelpoisuuteen. Seläristä lähdetään liikkeelle vedestä, jolloin sukellukseen saa pienemmän voiman kuin muissa uintilajeissa. Siksi selkäuinti on hitaampi lyhyillä matkoilla.

Aloitteleville uimareille perhosuinnin oppiminen onkin usein vaikeaa, ja kilpailusääntöjen mukaisen tekniikan hallitsemiseen vaatii monilta pitkää harjoittelua. Vastaavasti osa kilpauimareista pitää rinulia, perhosuintia raskaampana uintimuotona.[2] Erityistä merkitystä tekniikan oppimisessa on hartiaseudun lihasten liikkuvuudella. Vaativuudestaan johtuen perhosuintia ei juuri käytetä kuntoilumuotona.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Perhosuinnin tekniikka Uinti.info. Viitattu 11.12.2014.
  2. a b Perhosuinnin tekniikka