Paloposti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paloposti Virginiassa.
Paloposti Slovenian Mariborissa.

Paloposti on vedenjakelujärjestelmään tai vesijohtoon liitetty sammutusveden ottopaikka.[1] Se on yleisin vesiverkoston sammutusveden toimittamiseen tarkoitettu rakenne.[2] Maanpäällisen pilarimaisen palopostin kehittäjänä pidetään yhdysvaltalaista Philadelphia Water Worksin pääinsinööri Frederick Graffia. Patentti on saatu vuoden 1801 tienoilla. Tieto on kuitenkin epävarma, koska Yhdysvaltain patenttitoimisto tuhoutui tulipalossa 1836.[3]

Palopostit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa nimitystä paloposti käytetään pääasiassa maanalaisesta sammutusveden ottopaikasta. Vastaava maanpäällinen rakenne tunnetaan nimellä palovesiasema.[4] Näiden erona on myös se, että palovesiasemat rakennetaan vähintään 150 millimetrin runkolinjoihin.[4]

Palopostityyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maapaloposti on maanalaiseen kaivoon rakennettu sammutusveden ottopaikka,[2] joka on liitetty vedenjakelujärjestelmään. Siitä tulisi saada vähintään 10–15 litraa vettä sekunnissa.[1]
  • Seinäpaloposti on vedenjakelujärjestelmään liitetty sammutusveden ottopaikka, joka on sijoitettu kiinteistön ulkoseinään. Siitä tulisi saada vähintään 10–15 litraa vettä sekunnissa.[1] Seinäpalopostit eivät jäädy yhtä herkästi kuin maapalopostit.[2]
  • Kiinteistön paloposti eli rakennuspaloposti on kiinteistön sisäiseen vesijohtoon kytketty sammutusveden ottopaikka, joka on tarkoitettu lähinnä kiinteistön omaan käyttöön.[1]
  • Palovesiasema on päävesijohtoon liitetty maanpäällinen sammutusveden ottopaikka.[4] Sen on tarkoitus turvata mahdollisimman hyvä vedensaanti, vähintään 20–50 litraa sekunnissa.[1] 1980-luvulta lähtien palovesiasemia on rakennettu Suomessa enemmän kuin paloposteja.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Väänänen 2009, s. VII
  2. a b c Väänänen 2009, s. 18
  3. A Brief History of the Hydrant Fire Hydrant.org. Viitattu 28.12.2015.
  4. a b c Väänänen 2009, s. 20
  5. Väänänen 2009, s. 3