Orfeo

Orfeo (L'Orfeo; La favola d'Orfeo) (SV 318) on myöhäisrenessanssin tai varhaisbarokin favola in musica (it. musiikkisatu) ja yksi varhaisimpia oopperaksi katsottavista teoksista, eräiden mukaan ensimmäinen todellinen suuri ooppera.^[1] Sen sävelsi Claudio Monteverdi, ja libreton oopperaan kirjoitti Alessandro Striggio. Perustana oopperan libretolle on ollut kreikkalaisen mytologian taru Orfeuksesta ja Eurydikestä, jossa Orfeus laskeutuu Haadekseen yrityksenään tuoda kuollut morsiamensa Eurydike takaisin elävien maailmaan. Ooppera kirjoitettiin vuonna 1607 hoviesitystä varten Mantovan vuosittaisille karnevaaleille. Vaikka yleisesti tunnustetaan, että Jacopo Perin Dafne on ensimmäinen oopperan lajityyppiin kuuluva teos, ja varhaisin kokonaan säilynyt ooppera on Perin Euridice, Orfeo on varhaisin teos, jota edelleen esitetään säännöllisesti.

1600-luvun alussa näytelmien välinäytösmusiikki alkoi kehittyä täydellisen musiikkidraaman tai "oopperan" muotoon. Monteverdin Orfeo otti askeleen eteenpäin varhaisista kokeiluista ja tarjosi ensimmäisen täysin kehittyneen esimerkin tästä uudesta musiikin lajista. Ensiesitystä seuranneina vuosina teos esitettiin uudelleen Mantovassa ja mahdollisesti muissa italialaisissa kaupunkikeskuksissa. Monteverdi julkaisi teoksensa partituurin Venetsiassa vuonna 1609 ja uudestaan vuonna 1615. Säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 1643 oopperaa ei esitetty moniin vuosiin, ja se käytännössä katsoen unohdettiin, kunnes kiinnostus heräsi uudelleen 1900-luvun taitteessa modernien painosten ja esitysten muodossa. Ensimmäinen julkinen esitys kahteen ja puoleen sataan vuoteen järjestettiin konserttiversiona Pariisissa vuonna 1904, ja ensimmäinen moderni dramatisoitu näyttämöesitys nähtiin Pariisissa vuonna 1911.

Julkaistussa partituurissaan Monteverdi luettelee noin 41 soitinta, joita esityksessä tulee käyttää, ja eri soitinryhmät edustavat tiettyjä kohtauksia ja hahmoja. Esimerkiksi jousisoittimet, cembalot ja nokkahuilut edustavat Trakian maaseutua nymfeineen ja paimenineen, kun taas vaskisoittimet kuvastavat alamaailmaa ja sen asukkaita. Orfeo on sävelletty renessanssin ja barokin taitteessa, ja se hyödyntää kaikkia tuon ajan musiikin tekniikoita, erityisen rohkeasti polyfonian käyttöä. Teosta ei ole orkestroitu siten kuin se nykyään ymmärretään; renessanssin perinteiden mukaisesti soittajat noudattivat säveltäjän antamia yleisiä ohjeita, mutta heille annettiin huomattava vapaus improvisoida.