Ojamon kalkkikivikaivos
Ojamon kalkkikivikaivos oli Lohjan Ojamolla vuosina 1925–1965 toiminut Lohjan Kalkkitehdas Oy:n omistama kalkkikivikaivos. Kaivoksesta louhittiin 40 vuoden aikana 8,7 miljoonaa tonnia kalkkikiveä,[1] joka kuljetettiin kapearaiteista Virkkalan–Ojamon rautatietä pitkin Virkkalan kalkkitehtaalle.[2] Nykyään vedellä täyttyneessä syvässä avolouhoksessa harjoitetaan muun muassa pelastus- ja sukelluskoulutusta.[3]
Karl Forsström oli jo vuonna 1897 kalkkitehdasta perustaessaan kiinnostunut Ojamon alueesta. Forsström ja hänen liikekumppaninsa Julius Tallberg tekivät alueesta 40 vuoden sopimuksen Ojamon ratsutilan omistajan, Fanny Swertshckoffin kanssa. Sopimuksen nojalla tehtiin kuitenkin vain pieniä koelouhintoja vuosisadan alussa.[2]
1920-luvulla alueella aloitettiin uudet tutkimukset muiden löydösten hyödyntämisen vaikeutuessa. Vuonna 1924 tehtiin lupaavia löydöksiä, ja Lohjan kalkkitehdas osti alueelta 14,2 hehtaaria maata. Aluetta laajennettiin uusin maahankinnoin vuosina 1926 ja 1936.[2]
Avolouhos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ojamon kaivoksen toiminta alkoi avolouhoksena vuonna 1925. Ensimmäinen työvaihe oli paikoin runsaan irtomaan poistaminen esiintymän päältä. Se tapahtui aluksi lapioimalla irtomaa kotti- ja hevoskärryihin. Hieman myöhemmin toimintaa tehostettiin raidekuljetuksen ja kippivaunujen avulla. Aluksi kippivaunutkin lastattiin lapioiden, mutta työn nopeuttamiseksi hankittiin sittemmin höyrykäyttöinen lastauskone. Myöhemmin hankittiin raappakoneita, joiden avulla vesisuihkulla irrotettu maa voitiin kuljettaa lietepumppuun ja pumpata Lohjanjärveen.[2]
Varsinainen louhinta suoritettiin porraslouhintana, pengerkorkeuden ollessa 2,5–5 metriä. Aluksi räjähdysaineena käytettiin dynamiittia, joka pian korvattiin työmaalla valmistetulla kloraatilla.[2]
Maanalainen louhinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun avolouhos ulottui viisi metriä Lohjanjärven pinnan alle, siirtyminen maanalaiseen louhintaan tuli taloudellisista syistä välttämättömäksi.[2] Valmistelut aloitettiin vuonna 1929 ja vuosina 1931−1933 siirryttiin ensin osittain ja sitten kokonaan maanalaiseen louhintaan.[4]
Louhinnan edetessä kaivos syveni vuosi vuodelta. Kun vuonna 1935 louhittiin 29 metriä Lohjanjärven pinnan alapuolelta, vuonna 1942 oltiin jo tasolla 138 metriä järvenpinnan alapuolella. Räjähdysaineena maan alla käytettiin aniittia ja dynamiittia.[2]
Kaivostyö Ojamolla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ojamon kaivoksessa työskenteli eri aikoina vajaasta sadasta 250:een työntekijää kerrallaan. Erityisesti maanalaisessa louhinnassa työ oli ruumiillisesti vaativaa ja vaarallista. Suurin osa kaivoksen työntekijöistä oli nuoria miehiä.[2]
Jatkosodan aikana, vuosina 1941−1944, Ojamolla toimi 150−200 venäläistä sotavankia käsittänyt työleiri. Suuri osa vangeista teki työtä kaivoksessa, muiden tehdessä muun muassa rata- ja rakennustyötä. Vankeja kohdeltiin pääasiassa hyvin, mutta heitä vaivasivat puutteet ennen kaikkea vaatetuksessa ja muonituksessa.[5]
Sodan loputtua Ojamolle perustettiin vuonna 1947 Lohjan työsiirtola. Työsiirtolaan hakeutuminen oli mahdollista ensikertalaisille vangeille, joille oli langetettu korkeintaan vuosi vankeutta. Työsiirtolassa oli yleensä samanaikaisesti 60−70 vankia, ja he työskentelivät samoilla työmailla varsinaisten työntekijöiden kanssa. Työsiirtolan vangit vaihtelivat niin taustoiltaan kuin tuomioiltaankin, joista yleisin oli tullut rattijuopumuksesta. Työn vähetessä 1950-luvulla myös työsiirtolan toiminta hiipui, ja vankien käyttö kaivoksen työvoimana loppui kokonaan 12. kesäkuuta 1952.[6]
Kaivoksen loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vielä vuonna 1951 kaivoksessa suoritettiin uuden tason avaustöitä 238 metriä Lohjanjärven pinnan alapuolella. Vuonna 1958 tason 138 metriä yläpuolella olevien kalkkivarojen todettiin riittävän vain muutamaksi vuodeksi, ja kaivos päätettiin ilmeisesti jo tuolloin lopettaa. Samassa yhteydessä myös avaustyöt tasolla 238 metriä lopetettiin. Kaivos suljettiin lopullisesti vuonna 1965 turvallisuussyihin vedoten, vaikka todellisuudessa lakkauttamisen syyt olivat pääasiassa taloudelliset.[2]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Karbonaattikaivokset Geologian tutkimuskeskus. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 5.8.2008.
- ↑ a b c d e f g h i Esa Koskinen: Ojamon kalkkikaivostoiminta. Kirkhakkinen, maaliskuu 1999, 10. vsk, nro 1, s. 8–9. Lohja: Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät. ISSN 0787-538X.
- ↑ Sami Raappana: Pelastautumiskoulutusyksikkö - Koulutuksen esittely 15.6.2007. Meriturva. Arkistoitu 10.4.2008. Viitattu 5.8.2008.
- ↑ Victor Hoving: Lohjan Kalkkitehdas 1897−1950, s. 50−52. , 1951.
- ↑ Esa Koskinen: Venäläiset sotavangit työvoimana. Kirkhakkinen, maaliskuu 1999, 10. vsk, nro 1, s. 10–11. Lohja: Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät. ISSN 0787-538X.
- ↑ Esa Koskinen: Lohjan työsiirtola 1947 - 1952. Kirkhakkinen, toukokuu 2000, 11. vsk, nro 1, s. 8–9. Lohja: Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät. ISSN 0787-538X.