Muinaisen Egyptin papisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Papisto oli yksi muinaisen Egyptin yhteiskuntaluokista. Papisto oli ylimystön kanssa Egyptin korkein yhteiskuntaluokka: heidän yläpuolellaan oli vain faarao[1]. Muinaisen Egyptin papit hoitivat temppelien palvontamenot: he toimittivat uhritoimitukset ja lausuivat rukoukset. Hierarkian huipulla oli ylipappi, jonka alapuolella olivat temppelikultista vastaavat maallikkopapit, neljän kuukauden välein vaihtuvat wab-papit. Heidän lisäkseen oli päätoimisia rituaali- ja lukijapappeja, joilla oli koulutus työhönsä.[2] Papisto piti myös yllä Egyptin ainoita kouluja, joissa koulutettiin uusia kirjureita ja pappeja. Koulun lopuksi kaikki valmistuneet vihittiin alimman asteen papeiksi, mutta tämä arvo oli vain symbolinen.

Egyptin papit eivät olleet hengellisiä johtajia, saarnaajia tai uskonnollisia asiantuntijoita, kuten papit nykyisin ovat[3].

Faaraon katsottiin olevan jokaisen Egyptissä palvotun jumalan ylipappi, joka johti kaikkea jumalten palvontaa, ja joka toimi välittäjänä jumalten ja kansan välillä. Logistisista syistä faarao ei kuitenkaan voinut toimittaa jokapäiväisiä rituaaleja jokaisessa tuhansista temppeleistä ja pyhäköistä. Siksi faarao nimitti edustajakseen pappeja toimittamaan rituaalit.

Uuden valtakunnan lopussa papiston valta kasvoi niin mahtavaksi, että se otti faaraolta vallan Ylä-Egyptissä[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Grönblom, Rolf: Faaraoiden Egypti. (Faraoernas Egypten, 2000.) Suomennos Tuula Kojo. Espoo: Schildts, 2002. ISBN 951-50-1259-7.
  • Egypti: Faraoiden maa. (Ägypten: Die Welt der Pharaonen.) Toimittaneet Regine Schulz ja Matthias Seidel. Suomennos: Sonja Mäkinen ja Kaarina Niemi. Köln: Könemann, 2000. ISBN 3-8290-5710-5.
  • Salonen, Armas ja Holthoer, Rostislav: Egypti ja sen kulttuuri. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06848-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 3b. Egyptian Social Structure Ancient Civilizations. Viitattu 13.3.2013.
  2. Schulz & Seidel 2000, s. 153
  3. Grönblom 2000, s. 437–439
  4. Salonen & Holthoer 1982, s. 93