Maankuori
Maankuori on Maan ylin, kiinteä kivikerros.
Maankuori muodostaa Maan kokonaistilavuudesta alle prosentin ja massasta 0,4 prosenttia. Kuori sisältää kohtalaisen kevyitä materiaaleja, kuten piistä, alumiinista, kalsiumista, hapesta ja raudasta muodostuneita yhdisteitä.[1]
Maankuori jakautuu merelliseen kuoreen ja manterelliseen kuoreen.[2]
Merellinen kuori on paksuudeltaan 6–7 kilometriä, ja se on tiheämpää kuin manterellinen kuori. Merellisen kuoren ylin kerros koostuu merenpohjan sedimenteistä. Keskikerros koostuu basaltista. Alin kerros on huonosti tunnettu, mutta sen otaksutaan koostuvan gabrosta tai sen metamorfista muunnoksista, metabasiiteista.[2]
Manterellisen kuoren paksuus vaihtelee. Mannerrinteiden kohdalla se on 20 kilometriä paksu, mannerten alavilla seuduilla 25–35 kilometriä, ja nuorten poimuvuoristojen kohdalla jopa 70 kilometriä. Se koostuu erilaisista magmakivilajeista, metamorfisista kivilajeista ja sedimenteistä. Manterellisen kuoren ylin kerros on täysin jäykkä ja paikoin paksujen sedimenttipatjojen peittämä. Keskikuori on plastinen ja poimuttumiskykyinen. Alakuori koostuu tiheästä aineesta.[2]
Koostumuksensa perusteella maankuori jaetaan ylempään sialkuoreen, joka on saanut nimensä siinä runsaasti esiintyvästä piistä ("si") ja alumiinista ("al"), sekä alempaan, tiheämpään simakehään, joka on saanut nimensä piistä ja magnesiumista ("ma").[3]
Maankuori koostuu paristakymmenestä mannerlaatasta, jotka kelluvat Maan vaippaa raskaamman kiviaineksen päällä. Laatat liikkuvat alituisesti toistensa suhteen, aiheuttaen maanjäristyksiä ja tulivuoritoimintaa, lähinnä laattojen reunoilla, jossa ne törmäävät tai työntyvät toisensa alle.[4] Toisaalta uutta laattamateriaalia eli merenpohjaa muodostuu valtamerten keskellä, kuten Islannissa, jossa kiviainesta työntyy esiin Maan vaipasta. Laattaliikkeen energianlähde on radioaktiivinen hajoaminen.
Maankuorella on taipumus isostaattiseen tasapainoon, eli jos esimerkiksi jäätikkö painaa maankuorta, jäätikön hävittyä maankuori palautuu takaisin. Tämä aiheuttaa esimerkiksi Itämeren altaan keskiosisissa, keskisessä Fennoskandiassa Pohjanlahden kummankin puolen viimeisen jäätiköitymisen jälkeen alkanutta ja edelleen jatkuvaa maankohoamista. Isostaattinen tasapaino tarkoittaa myös sitä, että korkeiden vuorten kohdalla mannerlaatta on hyvin paksu, sillä mannerlaatat kelluvat alla olevassa vaipassa kuin jäävuoret vedessä: korkein ulottuu syvimmälle pinnan alle.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Ari Brozinski: Ydin, vaippa ja kuori Geologia.fi. Viitattu 17.5.2019.
- ↑ a b c Kakkuri, Juhani: Muuttuva Maa, s. 36–37. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32275-8
- ↑ ”Maa, Maan rakenne”, Otavan iso Fokus, 4. osa (Kv–Mn), s. 2828. Otava, 1973. ISBN 951-1-00388-7
- ↑ Mikko Turunen: Maan rakenne Geologia.fi. Viitattu 17.5.2019.
| Kemiallinen koostumus | |
|---|---|
| Lujuusominaisuudet |