M/S Coolaroo

Kahtia katkennut M/S Coolaroo Helsingin edustalla noin vuonna 1964

M/S Coolaroo oli alun perin ruotsalaisen Transmark-varustamon omistama rahtilaiva, jonka kotisatama oli Göteborg. Kuollutta painoa aluksella oli 5 650 tonnia.

Historia

Tulo Suomeen

Kylmälastien kuljetusta varten varustettu ruotsalainen rahtilaiva Coolaroo saapui elintarvikelastin kera Helsinkiin lokakuun alussa 1961. Alus purki lastinsa ja lähti kohti Rostockia painolastissa 27. lokakuuta.

Matalikolle

Luotsi poistui aluksesta Harmajan luona ja laiva jatkoi omillaan; majakkalaiva Helsinki oli vain kaksi vuotta aiemmin korvattu hiukan eri paikkaan sijoitetulla Helsingin kasuunimajakalla, eikä ohjailua hoitanut Coolaroon päällikkö muistanut sitä vaan luuli Gråskärsbådanin loistoa kasuunimajakaksi, koska kyseinen pieni loisto on alle mailin pohjoiseen majakkalaivan entisestä asemapaikasta. Meriselvityksessä kävi ilmi, että alkoholilla todennäköisesti oli osuutta haaverissa; yhtä kaikki, päällikkö antoi käskyn muuttaa kurssia länteen, ja Coolaroo ajoi Gråskärsbådanin karille. Alus joutui täydellä vauhdilla karikon vedenalaiselle osalle.

Apu saapuu

Pelastusristeilijä Harmaja saapui välittömästi hätämerkin lähettämisen jälkeen ja poimi kyytiin 22 laivamiestä ja näiden perheenjäsenet; Coolaroon miehistöstä koottu pelastusryhmä eli yliperämies, pursimies, kirvesmies, konemestari, donkeymies, kaksi matruusia ja neljä konemiestä jäi vielä laivaan avustamaan pelastustyössä. Päällikkö siirtyi pelastusalukseen laivan asiakirjat mukanaan.

Kevyt pelastusalus luotasi syvyydet hylyn ympärillä; vartioveneet veivät pelastetut maihin, ja Harmaja jäi vartioon.

Hinaajat paikalle

Aamun koittaessa saapuivat pelastusyhtiö Neptun Oy:n hinaajat, ensimmäisenä nopein M/S Meteor ja noin tunnin päästä yhdessä väkivahvat S/S Protector ja S/S Herkules. Myöhemmin paikalle saapui ruotsalainen hinaaja S/S Ajax. Haveristin koneet toimivat vielä; ruumaan tullut vielä pieni repeämä tiivistettiin, kannelle asennettiin siirrettäviä pelastuspumppuja ja vesilastia alettiin keventää. Lopulta hinaajien vaijerit saatiin kiinni ja irrotusyritys saattoi alkaa; Coolaroo käytti omia koneitaan apuna hinauksessa. Neljän hinaajan valtavasta tehosta huolimatta hylky kuitenkin oli ja pysyi kiinni. Öljyt pumpattiin säiliöistä viereen tuotuun säiliöproomuun, ja loputkin miehistön jäsenet poistuivat hylystä. Tuuli kuitenkin yltyi, ja öljynpumppausta jouduttiin keskeyttämään.

Seuraava myrsky väänsi runkoa niin paljon, että repeämä aukesi lisää ja koko runko alkoi murtua noin kakkosruuman puolivälistä.

Keinot kovenevat – mutta turhaan

Nyt korjattiin tutkat ja muu elektroniikka turvaan aluksesta ja yritettiin korjata repeämiä. Aluksen tasapainoa korjattiin lastaamalla sen tyhjään peräruumaan yli 800 tonnia hiekkaa. Apuun tuotiin vielä jäänmurtaja Sampo, mutta sen vahva veto siirsi vain perärunkoa vinottain eikä yhtään taaksepäin. Mikään ei auttanut, vaan alus katkesi; keula jäi kellumaan erillään ja ankkuroitiin omilla ankkureillaan. Ketjut katkesivat myrskyssä 8. joulukuuta, ja keulaosa vajosi vinosti pohjaan; peräosa liukui matalikolta syvemmälle ja jäi siihen. Nyt alus luokiteltiin jo menetetyksi, ja se siirtyi vakuutusyhtiölle.

Kun jo pahasti uponneiden puolikkaiden pelastus osoittautui mahdottomaksi, pelastustyöstä luovuttiin.

Maamerkki Helsingin edustalla

Coolaroon puolikkaista ehti muodostua tietynlainen maamerkki Helsingin sisääntuloväylän kupeeseen sillä välin, kun aluksen kohtaloa pompotettiin kirjoituspöydältä toiselle.

Lopulta vuonna 1965 vakuutusyhtiö antoi periksi ja myi hylyn jäänteet helsinkiläiselle ammattisukeltajalle Toivo "Topi" Torkkelille.

Ennen kuin ammattisukeltaja pääsi romutustyöhön, poikkeuksellisen kova pohjoismyrsky irrotti ankkurin varassa sinnitelleen keulan, ja se upposi 200 metrin päähän lähes oikeaan asentoon, kun kukaan ei sitä edes hinannut mihinkään.

Toivo Torkkel nosti laivasta ensin potkurin pois ja sitten keulatäkillä sijainneen varapotkurin (nelilapaisen pronssipotkurin, joka painoi 10 050 kiloa), ja vuosikausia työ jatkui ja maamerkki pieneni pienenemistään. Jäähdytyskoneistot, peräsin ja koko laiva romutettiin räjäyttämällä ja vietiin pois, mutta 200 tonnia painava kaksitahtinen pääkone Burmaster Wain sai jäädä, koska se oli niin tiukasti pultattu pohjaköliin kiinni, eikä moottori mennyt edes räjäyttämällä kappaleiksi – ainoastaan pääkoneen kannet saatiin pois (jokaisessa kuudessa sylinterissä oli oma, kolme tonnia painava metrin paksuinen kansi. Koneessa oli ollut 7 100 hevosvoimaa, 115 kierrosta, ja sen kampiakselikin oli puoli metriä paksu.) Coolaroon karilleajo, omistajan vaihdosten värikkäät käänteet sekä romuttamisen yksityiskohdat kerrotaan ja kuvaillaan tarkasti Toivo Torkkelin pojan Mika Torkkelin kirjassa: Eliittisukeltaja Toivo Torkkelin elämä.

Osa peräkantta muutamine hytteineen oli irronnut ja uponnut noin 14 metrin syvyyteen alle sadan metrin päähän. Se ei kiinnostanut romuttajaa, ja saikin olla hylättynä aina kesään 1989 asti, jolloin kaksi sukeltajatyttöä löysi sen sattumalta. Sen jälkeen aluksen hyteissä onkin sukellettu ahkerasti: niiden syvyys on juuri sellainen, että hylky on suojassa jäiden ruhjomiselta.

Sukeltaminen hylyssä

Sukeltajien suosikkikohde

M/S Coolaroon hylyn jäänteistä tuli nopeasti pääkaupunkiseudun sukeltajien suosikkikohde, ja suuret määrät tukialuksia näkyykin sen yläpuolella joka kesä.

Hylyn keulaosa, joka käsittää ykkösruuman ja osan toisesta, on parhaiten säilynyt; keulamasto oli paikallaan ja osa sen varusteistakin vielä kesällä 2006.

Keulaosa on noin kolmisenkymmentä astetta kallellaan oikealle ja nojaa sen vieressä olevaan, laidan korkeudelle kohoavaan hiekkadyyniin, joka on muodostunut pelastustyön yhteydessä alukseen lastatusta karkeasta kivensekaisesta hiekasta. Jäljellä olevien ruumatilojen pohjalta voi vielä löytää merkkejä hiekkapainolastista.

Hiukan kauempana on aluksen pääkone, potkuritunneli ja -akseli, joiden ympärillä on vielä alkuperäistä pohjalevytystä. Koneen ylimmän osan rungon päällä on vettä keskimäärin 1,2 metriä, ja paikalla on noin kymmenen sentin vahvuisia, pahasti vääntyneitä kansipultteja, jotka ylimmillään ulottuvat noin 30 sentin syvyyteen, mikä tekee koneeseen kiinnittymisen vaaralliseksi. Koneen alaosa on avoin, ja joskus muutamat hoikimmat sukeltajat tapaavat puikahtaa kiertokankien välistä.

Alle sadan metrin päässä on peräkannen irronnut kappale, jossa on muutamia tyhjiä hyttejä sekä mm. kaakelilattiainen pesuhuone.

Onnettomuus

Kesällä 1994 sattui keulalla kuolemaan johtanut sukellusonnettomuus. Se onkin ainoa lajissaan tässä kohteessa.

Öljyntorjuntaa

Hylyssä pelättiin olevan öljyä, joten purjehduskausina 2005–2006 hylky oli tutkinnan vuoksi sukelluskiellossa; elokuussa 2006 kielto päättyi, kun hylky osoittautui puhtaaksi öljystä.

Lähteet

• Kari Jokinen: Sukeltajan tie, Otava 1996
• Vaheri - Hyvärinen - Saari: Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä, Karisto 1996 ISBN 951-23-3545-X
• Sukeltaja Pasi Pourin selostus tapahtumasta (Arkistoitu – Internet Archive)