Lentikulaarinen kuva

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kiinalaisia lentikulaarikuvia myyntitelineessä.
Lentikulaarisen kuvan osakuvat on jaettu kunkin linssiharjanteen kohdalle omiksi kaistaleikseen ja näkyvät linssiharjanteiden läpi kukin hieman eri suuntaan.
Suurennos lentikulaarilevystä.
Lentikulaarisia 3D-kuvia tuottava nelilinssinen Nimslo-kamera.

Lentikulaarinen kuva on kaksiulotteinen tasokuva, joka vaikuttaa kolmiulotteiselta tai liikkuvalta sitä käänneltäessä ja eri kulmista katsottaessa. Painamalla, valokuvaamalla tai tulostamalla luotu lentikulaarikuva perustuu kuvan päälle kiinnitetylle kirkkaalle ja juovitetulle muovimateriaalille, ”linssilevylle”[1], joka koostuu vierekkäisistä puolilieriön muotoisista harjanteista, lentikulaarisista linsseistä. Ne suuntaavat valoa eri kohdistaan eri suuntiin. Lentikulaarisen kuvan osakuvat on pilkottu kapeiksi vuorotteleviksi kaistaleiksi, jotka sijaitsevat samassa kohtaa kutakin linssiharjannetta. Näin yhteen suuntaan näkyy yksi kuva, toiseen suuntaan toinen.[2]

Lentikulaariset kuvat voivat olla ainakin kolmenlaisia:

  1. kuvassa voi näkyä illuusio liikkeestä, siis lyhyt kuva-animaatio, joka etenee katselukulmaa muutettaessa;
  2. kuva voi olla kolmiulotteisen syvyysvaikutelman luova stereokuva, jota katsotaan kahdella silmällä tietystä katselukulmasta;
  3. kuva voi muuntua äkillisesti tai asteittain toiseksi, esimerkiksi kaunotar hirviöksi, katselukulmaa siirtämällä.[2]

Lentikulaarisia kuvia on käytetty 1960-luvun keskivaiheilta alkaen lastenkirjoissa, leluissa, posti- ja keräilykorteissa, mainoksissa ja muissa painotuotteissa luomaan yllätyksellisyyttä ja näyttävyyttä. Kuvassa voi olla esimerkiksi ihmishahmo, joka iskee silmää katsojalle, häntää heiluttava koira tai muu yksinkertainen animaatio.[2]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentikulaarisen kuvan esihistoria juontaa 1500-luvun lopun tabula scalata -maalauksiin, jotka on tehty laskostetulle materiaalille ja näyttävät erilaisilta kahdesta eri suunnasta katsottuina. Vuonna 1692 ranskalainen maalari G. A. Bois-Clair kokeili asettaa ohuista sauvoista koottuja ritilöitä tietyllä tavoin tehtyjen maalaustensa eteen. Näin kuvat näyttivät muuttuvan vähitellen, kun katsoja kulki niiden ohi. Tätä tekniikkaa sovellettiin valokuvaukseen 1900-luvun vaihteen tienoilla Ranskassa ja Yhdysvalloissa, jossa Frederick E. Ives (1856–1937) patentoi siihen perustuvan stereokuvien katselulaitteen nimeltä ”Parallax Stereogram”. Hänen poikansa, televisiotekniikan uranuurtajana tunnettu Herbert E. Ives kehitti keksintöä edelleen, ja vielä 1990-luvulla tietokoneella tehdyt, pystysuoriin rimoihin tai harjanteisiin perustuvat, eri suunnista erilaisilta näyttävät mainostaulut nousivat hetkeksi suosioon muun muassa lentoasemilla ennen kuin korvautuivat videoseinillä ja muilla liikkuvan kuvan ratkaisuilla.[3]

1900-luvun taitteessa ranskalainen fyysikko Gabriel Lippmann kehitti stereo- ja värivalokuvausta perustuen pieniin pyöreisiin linssielementteihin ja hilan tavoin aikaansaatuun valon diffraktioon. Tämän Nobel-palkitun keksinnön pohjalta Herbert E. Ives ja muut tutkijat kehittivät 1920-luvun lopulla puolisylinterin muotoisista harjanteista muodostuvan lentikulaarilevyn, jota alettiin vähitellen soveltaa painokuvien ohella myös televisio- ja valokuvaustekniikassa.[3]

Lentikulaarisia levyjä opittiin 1960-luvulla valmistamaan sarjatuotantona ja edullisesti ohuina PVC-kalvoina, joilla osakuvien kapeista kaistaleista vuorotellen koostetut kuvat päällystettiin kirjapainon jälkikäsittelyssä. Xograph-nimellä kutsutun tekniikan kehitti Eastman Kodak, ja helmikuussa 1964 Look-aikakauslehti julkaisi näin toteutetun kolmiulotteisen mustavalkoisen kuvan Thomas Edisonin rintakuvasta. Huhtikuussa oli vuorossa värillinen lentikulaarikuva. Tekniikkaan perustuvia kuvia alettiin painaa kirjojen kansiin, keräilykortteihin, myymälämainoksiin, rintanappeihin ja muihin näyttävyyttä vaatiiviin kohteisiin useilla eri nimillä eri valmistajien tekeminä. Tuotemerkkejä olivat Vari-Vue, Crowle Communications ja Hallmark, Toppan, Dai-Nippon, Optipan, Linearoptics ja Optigraphics, joka 1980-luvulla oli viimeinen jäljelle jäänyt valmistaja. Toisaalta 1980-luvulla yhdysvaltalaiset Jerry Nims ja Alan Lo kehittivät neliobjektiivisen valokuvauskameran nimeltä Nimslo, jonka palveluun kuului asiakkaan kinofilmille kuvaamien, neljästä negatiiviruudesta muodostuvien kuvien vedostaminen yrityksen varustamassa ja valtuuttamassa kuvavalmistamossa lentikulaarisiksi 3D-kopioiksi.[3] Lentikulaaritekniikkaa kehitetään edelleen kuvankäsittely- ja tulostusmahdollisuuksien jatkuvasti parantuessa[1].

Suomessa lentikulaarikuvia on käytetty muun muassa Kellogg’s-aamiaismurojen keräilykuvina[4]. Suomalaisista kuvataiteilijoista teknikkaa käyttää ainakin Anssi Kasitonni[5].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lentikulaari tulee Print & Media. 13.11.2008. Viitattu 10.10.2018.
  2. a b c Niemelä, Roope: ”4.6 Lentikulaarinen (3D)kuva”, Johdatus stereokuvien sekä 3D-laseilla katsottavien kuvien maailmaan, s. 13. Satakunnan ammattikorkeakoulu, kuvataiteen koulutusohjelma, 2015. Opinnäytetyö verkossa (PDF) (viitattu 10.10.2018).
  3. a b c Roberts, David E.: ”The Barrier Methods”, History of Lenticular and related Autostereoscopic Methods. Hillsboro, Wisconsin: Leap Technologies, 2003.
  4. Kellogs 3-D Afrikan villieläim (sic) Askon Keräilyraha Ky. Viitattu 10.10.2018.
  5. Kantokorpi, Otso: Kun viemäröinti on taidetta Yle Kulttuuri. 10.12.2015. Viitattu 10.10.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäiset artikkelit: en:Lenticular lens & en:Lenticular printing