Laulava uudenguineankoira

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Laulava uudenguineankoira
Laulava uudenguineankoira San Diegon eläintarhassa.
Laulava uudenguineankoira San Diegon eläintarhassa.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: Susi lupus

Laulava uudenguineankoira on Uudessa-Guineassa elävä villikoira. Sen taksonomiasta ei ole selvyyttä ja villi kanta tunnetaan vain hyvin huonosti. Niiden uskotaan polveutuvan ihmisen esihistoriallisella ajalla mukanaan tuomista kesykoirista, jotka ovat sittemmin villiintyneet. Laulava uudenguineankoira muistuttaa läheisesti dingoa.

Taksonomia ja evoluutio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6 viikon ikäinen pentu.

Laulava uudenguineankoiran taksonomiasta ei ole täyttä yhteisymmärrystä eri tutkijoiden kesken. Osa tutkijoista on esimerkiksi pitänyt sitä dingona, osa omana alalajinaan C. l. halstromi tai jopa kokonaan omana lajinaan C. halstromi.[1] Nimi halstormi annettiin Edward Hallstromin mukaan.[2] Mistään yhdestä tieteellisestä luokittelusta ei ole selvyyttä. Sen uskotaan polveutuvat ihmisen mukanaan alueelle esihistoriallisella ajalla tuomista koirista, jotka ovat sittemmin villiintyneet.[1]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulava uudenguineankoira on kooltaan hieman pienempi kuin muuten hyvin samankaltainen dingo. Urokset ovat hieman naaraita kookkampia. Urosten ruumiin pituus on 78–91 cm ja naaraiden 71–89 cm, sekä vastaavat korkeudet 31,8–45,7 cm ja 32–42 cm. Urosten paino on 9,3–14,4 kg ja naaraiden 8,6–12,5 kg. Turkin väri vaihtelee vaaleanruskeasta punertavaan ja ruskehtavan mustaan. Vatsa on selkää vaaleampi. Kuono, naama ja niska saattavat olla valkoisia. Kasvot ovat leveät, kuono kapea ja korvat kolmiomaiset. Silmät ovat kulmikkaat ja poikittaiset. Takajaloissa ei ole kannuksia.[1]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähikuvassa.

Villiä laulavaa uudenguineankoiraa tavataan Papua-Uudessa-Guineassa ja Indonesian Papuan provinssissa Uuden-Guinean saaren keskiosien vuorialueella. Alueen korkeus merenpinnasta on 2 500–4 700 metriä.[1] Ihmiset havaitsevat niitä luonnossa vain harvoin; vuonna 2017 Puncak Jayan vuorella ollut tutkijaryhmä sai kamera-ansoilla valokuvia, jotka olivat ensimmäiset todisteet villin kannan olemassaolosta 50 vuoteen. Koiria havaittiin myös silmin. Villejä koiria ehdittiin aikaisemmin pitää mahdollisesti sukupuuttoon kuolleina.[3] Villin kannan kokoa ei tunneta.[1]

Laulavia uudenguineankoiria on myös vankeudessa. Edward Hallstrom toi ensimmäisen vankeudessa eläneen parin Tarongan eläintarhaan Australian Sydneyssä vuonna 1956. Vuonna 2016 koko vankeudessa elävän kannan kooksi arvioitiin alle 300 yksilöä, jotka polveutuivat kahdeksasta luonnosta pyydystetystä yksilöstä.[2]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villinä elävien laulavien uudenguineankoirien käyttäytymisestä tiedetään vain hyvin vähän.[1] Koirat elävät yksin, tai muodostavat pieniä 3–5 yksilön laumoja, joissa on naaraita ja uroksia. Koirat viestivät keskenään laulavalle uudenguineankoiralle ominaisilla ääntelyillä. Koirien ulvonta on hieman saman tapaista kuin susilla. Laumassa ulvoessaan eri yksilöt ulvovat eri äänenkorkeuksilla. Koirat voivat päästää ulvomisen ohella myös lähes lintumaisia äännähdyksiä. Muita ääntelyitä ovat vikinä ja haukkuminen.[1]

Laulavat uudenguideankoirat lisääntyvät vuosittain elokuun paikkeilla. Jos naaras ei tule tiineeksi, sen kiima saattaa muille koiraeläimille epätyypillisesti alkaa uudestaan jo 8–12 viikon päästä. Tiineys kestää 63 päivää ja pentuja tulee kerralla tyypillisesti 4–6. Molemmat vanhemmat pitävät huolta jälkikasvustaan. Sukukypsäksi koirat kasvavat 2-vuotiaina ja ne elävät 15–20 vuotta vanhoiksi.[1]

Ravinnokseen koirat saalistavat pieniä nisäkkäitä, matelijoita ja lintuja. Laulavat uudenguineankoirat ovat sopeutuneet hankkimaan ravintoa vaikeakulkuisessa maastossa. Niiden jänteet ja selkäranka ovat hyvin joustavia, mikä mahdollistaa kiipeämisen ja hypyt hankalapääsyisiinkin paikkoihin.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 111–110. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5. (englanniksi)
  2. a b History of the Captive Population New Guinea Singing Dog Conservation Society. Viitattu 2.2.2020. (englanniksi)
  3. Alexandra E. Petri: 'Extinct' Mountain Dogs Rediscovered in the Wild National Geographic. Viitattu 2.2.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]