Laboratoriolasi
Laboratoriolasi tarkoittaa kemiallisissa ja biologisissa laboratorioissa käytettäviä lasiastioita kuten koeputkia, pipettejä, mittalaseja, petrimaljoja sekä muita lasista tehtyjä välineitä, kuten nesteitä ja kaasuja johtavia putkia ja sekoitussauvoja.
Laboratoriolasi on koostumukseltaan erilaista kuin tavallisiin astioihin tai pakkauksiin käytettävä lasi. Perinteiset lasin ainesosat – kvartsihiekka (SiO2), potaska (NaO2) ja kalkki (CaO) – muodostavat noin 85 prosenttia laboratoriolasista, ja loppu 15 prosenttia sisältää boorioksidia, alumiinioksidia sekä pieniä määriä rautaoksidia, magnesiumoksidia ja klooria. Lasia kutsutaan borosilikaattilasiksi. Vielä paremmin lämpöä kestää kvartsilasi, jonka pääraaka-aine on vuorikristalli.[1]
Laboratoriolasi valmistetaan puhaltamalla, mutta lähtökohtana ei ole vapaa lasimassa vaan borosilikaattilasista valmistetut lasiputket. Laboratoriolasin puhaltamossa ei siksi ole suuria lasiuuneja, vaan lasiputket kuumennetaan työstöä varten pienehköllä kaasulampulla.[1]
Kirkas, kestävä ja kuumuutta sietävä lasi on vakiintunut laboratoriovälineiden materiaaliksi 1800-luvulta lähtien, jolloin sen kehitykseen vaikuttivat muun muassa koeputken keksinyt ruotsalaiskemisti Jöns Jacob Berzelius ja sähkökemian pioneeri, englantilainen Michael Faraday.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Räisänen, Matti (teksti) & Nokelainen, Joel (valokuvat): ”Laboratoriolasinpuhaltaja”, Perinteisiä käsityöammatteja, s. 64–71. Helsinki: Helsingin käsityö- ja teollisuusyhdistys, 1985. ISBN 951-99671-4-1.
