Kuolleen miehen kirjeet

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuolleen miehen kirjeet
Письма мёртвого человека
Ohjaaja Konstantin Lopušanski
Käsikirjoittaja Konstantin Lopušanski
Vjatšeslav Rybakov
Boris Strugatski
Säveltäjä Aleksandr Žurbin
Kuvaaja Nikolai Pokoptsev
Pääosat Rolan Bykov Josif Ryklin Viktor Mihailov
Valmistustiedot
Valmistusmaa Neuvostoliitto
Tuotantoyhtiö Lenfilm
Ensi-ilta 15. syyskuuta 1986
Suomen lippu 13. helmikuuta 1987
Kesto 88 min
Alkuperäiskieli venäjä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Kuolleen miehen kirjeet (Письма мёртвого человека, Pisma mjortvogo tšeloveka) on Konstantin Lopušanskin ohjaama dystopiaan sijoittuva neuvostoliittolainen post-apokalyptinen tieteiselokuva, joka valmistui vuonna 1986. Elokuva sijoittuu kylmän sodan aikana ajankohtaiseen ydintalven aiheeseen. Elokuva on saanut useita palkintoja elokuvajuhlilla vuosina 1986-1987.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietokonevirheen vuoksi syttyneen ydinsodan jälkeen kaupungin asukkaat asuvat bunkkereissa. Kaupunki on tuhoutunut ja saastunut radioaktiivisista aineista. Ulkona riehuu ydintalven hyytävä myrsky ja ihmiset liikkuvat ulkona vain välttämättömissä tapauksissa suojapuvuissa ja kaasunaamareissa.

Päähenkilö on Nobel-palkittu professori Larsen, joka asuu museon bunkkerissa ja yrittää auttaa muita selvinneitä aikuisia ja lapsijoukkoa. Professori kirjoittelee mielessään kirjeitä todennäköisesti kuolleelle pojalleen Erikille selvitäkseen. Hän on pettynyt, että tiede, jolle hän on uhrannut koko elämänsä, johti katastrofiin. Professorin lisäksi museon bunkkerissa on hänen vaimonsa Anna sekä tämän eloonjääneet työtoverit, museon työntekijät. Jokainen heistä käsittelee katastrofia omalla tavallaan. Toiset luovuttavat, toiset kirjoittavat kirjeitä tuleville maan asukkaille, toiset suunnittelevat maanalaista elämää ja uskovat ihmisen pystyvän sopeutumaan mihin tahansa olosuhteisiin.

Monet ihmiset kuolevat säteilyyn. Myös professori saa kuolettavan annoksen säteilyä ja kuolee lopulta. Hän ei kuitenkaan suostu uskomaan, että elämä maapallolla olisi tuhottu, vaan pyrkii selvittämään, onko koko maailma tuhoutunut ja mitkä ovat mahdollisuudet elollisen materiaalin selviämiseen ydinkatastrofin jäljiltä. Hän opettaa hänen huolehdittaviksi jätetyille orpolapsille, että toivoa aina on ja lähettää heidät matkaan.

Elokuva päättyy suojavarusteisten lasten kulkueeseen halki pimenevän maailman. Monet kriitikot[1] sanovat kulkueen symboloivan yli kaiken pahan henkiin jäävää toivonkipinää... joskin esitetään myös epäilys ovatko lapset sittenkin kuin Brueghelin Sokeat-maalauksen hahmot, jotka vain seuraavat yhtä sokeaa johdattajaansa...

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Rolan Bykov  … professori Larsen  
 Josif Ryklin  … Hümmel-isä  
 Viktor Mihailov  … Hümmel-poika  
 Vatslav Dvoržetski  … pappi  
 Vera Maiorova  … Anna, professorin vaimo  
 Nora Grjakalova  … rouva Tescher  

Dystopian piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolleen miehen kirjeet voidaan luokitella post-apokalyptiseksi dystopiaksi, koska se kuvaa hypoteettista maailmaa ydinsotakatastrofin jälkeen. Elokuva varoittaa ydinaseista ja havainnollistaa, miten voi käydä, jos nykyajan tiede asettaa tavoitteeksi luoda aseita, joilla pystytään tuhoamaan koko maailma. Mustavalkoisessa kuvassa on hieman keltaista sävyä, joka korostaa liekkejä ja kurjuutta. Vaikka kuvaus sijoittuukin tulevaisuuteen, sen voi hyvin kuvitella tapahtuvan nykyisyydessä.

Elokuvassa sodanaikainen kontrolli on erittäin vahva, kaikki noudattavat määräyksiä, valvonta on tehokasta ja käskyjen rikkomisesta seuraa kuolema. Ihmisiä kelpuutetaan pelastettavaksi eli keskusbunkkeriin ainoastaan tietyin kriteerein, näin esimerkiksi orpolapset, sairaat ja vanhat ihmiset eivät bunkkeriin pääse. Siellä heitä odottaa "syvä konservointi" eli pitkäksi ajaksi (30, 50 vuodeksi tai ikuisiksi ajoiksi) sulkeminen maan alle.

Tieteen merkitys on elokuvassa keskeisessä roolissa. Sen lisäksi että päähenkilö on tiedemies, joka pyrkii selvittämään ihmiskunnan eloonjäämismahdollisuutta, myös muut häntä ympäröivät henkilöt pohtivat hyvin syvällisesti tieteen merkitystä, ihmiskunnan arvoja, tuhoa ja luovat katseen tulevaisuuteen kirjoittamalla tuleville maan asukkaille lähetteet / kirjeet. Tieteen arvo on kuitenkin vähäistä, sillä mustassa pörssissä tieteen sanakirjat ovat arvossa vain sen vuoksi, että ne palavat tulessa pidempään.

Uskonnon merkitys nousee myös esille. Elokuvassa eräs henkilö suunnittelee maanalaiseen maailmaan uudenlaista uskontoa, jossa käskyjä olisivat: vihaa lähimmäistä, vihaa kaikkia, vihaa itseäsi. Toiset taas ovat sitä mieltä, että ydinsota johtui vain siitä, että kaikki oli etukäteen suunniteltu ja ennustettu apokalypsissa, eikä näin ollen ihmisellä ollut mitään tehtävissä. Ihmiskunta oli alun alkaen tuhoon tuomittu. Toisaalta päähenkilö pyrkii tieteen avulla todistamaan, että elämä jatkuu, hän opettaa orpolapsille, että maailma ei ole kuollut. Hän lähettää lapset matkaan ja tämä symbolisoi tietynlaista toivoa toivottomuuden keskellä.

Kirjeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjeitä on yhteensä neljä. Ne ovat muodoltaan professorin ajatuksia, joita hän vain mielessään sanelee Erik-pojalleen. Vaikka kirjeet ovat osoitettu Erikille, ne ovat professorin keino jäsentää omia ajatuksia ja pyrkivät selittämään nykyisen tilanteen ja käsittelemään katastrofin syyt ja seuraukset. Ensimmäisessä kirjeessä hän käsittelee uutta ajanlaskuyksikköä – hämärää, koska maailmasta on kadonnut erilaisuus. Lisäksi hän kertoo, miten hänet ja hänen vaimonsa löytää museon bunkkerista ja välittää vaimonsa kuulumiset.

Toisessa kirjeessä hän kertoo omista peloistaan, jotka juontavat juureensa lapsuuteen. Lapsuudesta asti hän näki nimittäin painajaisunen, jossa juna ajoi häntä takaa, mutta hän itse ei pystynyt liikuttamaan jäseniään. Välillä hän samanaikaisesti sekä ajoi sitä junaa, että oli jäädä sen alle. Pahimmassa painajaisessa hän näki Erik-poikansa seisovan kiskoilla. Junaa käytetään tässä allegoriana tieteelle, joka pyrkii aina eteenpäin, mutta samalla tuhoaa kaiken tiellään ja tässä tapauksessa koko maailman ja maapallon tulevaisuuden.

Seuraavassa kirjeessään hän ilmoittaa ratkoneensa tunnissa Briggsin yhtälön, johon hänen yliopistollaan oli mennyt kolmekymmentä vuotta. Hän valittaa, että häneltä puuttuu tieteellisiä lähteitä, joiden avulla hän olisi pystynyt laskemaan elämän jatkuvuuden todennäköisyyden. Hän kertoo myös toisesta unesta, jossa hän ei juonut kokonaan soodavettä lasistaan. Tätä soodavettäkin voisi ajatella allegoriana sille, että professori ei ehtinyt tehdä kaikkea elämässään, eikä ehtinyt kyllä moni muukaan ydinsodan tultua.

Viimeisessä kirjeessään professori selittää perheriidan, jonka Erik oli joutunut todistamaan joskus kauan sitten. Hän kertoo, että hänen ja hänen vaimonsa välillä oli aina rakkautta. Lopuksi hän toteaa pyrkivänsä seuraamaan omaa tavoitettaan ja pyytää Erikiä pysymään kanssaan.

Vastaanotto ja palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan ilmestyminen osui samaan vuoteen kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Tämä osittain johti mm. elokuvan suureen menestykseen. Elokuva sai useita palkintoja:

  • 1986 — Mannheim-Heidelbergin kansainväliset elokuvajuhlat Internationales Filmfestival Mannheim-Heidelberg (Grand Prize, Prize FIPRESCI)
  • 1987 — Tbilisin kansainväliset elokuvajuhlat (juryn erityispalkinto)
  • 1987 — Vasiljevin veljesten Venäjän SFNT-valtiopalkinto
  • 1987 — Varnan elokuvajuhlat (Grand Prize)
  • 1987 — kokeellisten elokuvien Madridin kansainväliset elokuvajuhlat (ohjaajan palkinto)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Elokuvan arvosteleva käsiohjelma, Suomen Elokuva-arkisto

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]