Kieliasenne
Kieliasenne (usein monikossa kieliasenteet) on suhtautumistapa, joka ihmisillä on eri kielimuotoja tai näiden käyttäjiä kohtaan. Kieliasenteet voivat koskea joko eri kieliä tai saman kielen alueellisia tai sosiaalisia murteita.[1] Kieliasenteet eivät yleensä perustu itse kieleen, vaan sen ulkopuolisiin tekijöihin. Esimerkiksi kirjakielen kehittämisessä mallia on otettu siitä kielestä, jota sivistyneistö, kirkko, hallitsijat tai muut auktoriteetit ovat käyttäneet.[2]
Kieliasenteita on tutkittu 1960-luvulta lähtien etenkin Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Vuonna 1960 sosiaalipsykologi W. E. Lambert kumppaneineen tutki sitä, miten kanadalaiset suhtautuivat englannin ja ranskan kieleen ja näiden puhujiin. Ilmeni, että puhetapa vaikuttaa suuresti henkilöstä muodostettuun ensivaikutelmaan.[3]
Kieliasenteet saattavat vaikuttaa hyvinkin voimakkaasti siihen, miten ihminen oppii tietyn kielen. Jos hän haluaa samaistua opittavan kielen puhujiin, se on otollista myös oppimisen kannalta. Tähän vaikuttavat usein etniset tai muut sosiaaliset tekijät.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kalaja, Paula: Kieli ja asenteet. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh: Kielenoppimisen kysymyksiä, 1999, s. 45–72. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0621-3.
- Sajavaara, Kari: Toisen kielen oppiminen. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh: Kielenoppimisen kysymyksiä, 1999, s. 73–102. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0621-3.
- Sajavaara, Paula: Kielenohjailu. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh: Kieli, diskurssi ja yhteisö, 2000, s. 67–106. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0664-7.