Kaulauslauta

Kaulauslauta ja -⁠tukki ovat käsityökaluja, joita käytettiin ennen mankelin yleistymistä liinavaatteiden kaulaamiseen (ruots. kavla) eli mankeloimiseen sileäksi pesun jäljiltä. Kaulauslautaa kutsutaan myös kauluulaudaksi sekä Karjalassa nimillä rullookarttu ja kataipaalikka.^[1] Nykyisin ainakin antiikinkeräilijät käyttävät myös sanaparia mankelilauta ja -pölkky.

Kaulauslauta on vajaan metrin pituinen suora tai pohjasta hieman kupera leveähkö (n. 12 cm) lauta, jonka yläpintaan on Länsi-Suomessa ja Ruotsissa kiinnitetty ovenkahvan kaltainen kädensija, joskus myös toiseen päähän nuppi kuten höylässä. Itä-Suomessa kädensija on laudan pään kavennettu jatke kuten pyykkikartussa, ja laudan pohja on usein hammastettu laudan poikki menevin urin paremman pidon aikaansaamiseksi. Sekä vanhimmat, 1600-luvulta peräisin olevat kaulauslaudat, sekä uusimmat teollisesti valmistetut ovat kuitenkin sileäpohjaisia. Itäsuomalainen hammastettu malli levisi 1800-luvulla länteen, muun muassa Sammattiin ja Vähäänkyröön saakka. Kaulauslaudat olivat suosittuja sulhasten tekemiä morsiuslahjoja, joiden yläpintaan kaiverrettiin usein koristeluja. Kädensija veistettiin usein hevosen muotoiseksi.^[1]

Kaulauslaudan vastakappale on pyöreäprofiilinen kaulaustukki, jonka pituus on yleensä 50–60 senttimetriä ja halkaisija noin 4–6 senttimetriä. Hieman kostea, viikattu ja vedetty lakana kiedotaan tiukasti kaulaustukin ympärille (pienemmät ja hauraat tekstiilit mankeliliinaa vastaavan kaulausliinan suojaan) ja tukki asetetaan puhtaalle pöydälle tai penkille. Kaulauslaudalla painetaan kaulaustukkia penkkiä tai pöytää vasten ja aletaan vierittää sitä edestakaisin. Kun vaate on silinnyt, tukki vedetään vaatteen sisältä. Jäljelle jäänyt lakanarulla voidaan painaa kaulauslaudalla pöytää vasten litteäksi. Sitten se kääritään säilytykseen tai laitetaan vielä kuivumaan ilmavasti.^[1]