Kamppailuistunto
_session_1964.jpg)
Kamppailuistunto (yksink.: 批斗大会; perint.: 批鬥大會; pinyin: pīdòu dàhuì, ’moittimiskokous’) oli Mao Zedongin Kiinassa julkinen häpeärangaistus, joka kohdistettiin ”luokkavihollisina” pidettyihin henkilöihin. Tällainen henkilö yleensä joutui olemaan pitkiä aikoja polvillaan samaan aikaan, kun häntä häpäistiin, pahoinpideltiin ja lopuksi pakotettiin tunnustamaan rikoksensa.[1] Uhreilla saattoi olla väitetystä rikoksesta kertova kyltti roikkumassa kaulassa ja heidän oletettiin harjoittavan itsekritiikkiä heihin kohdistetuista syytöksistä. Punakaartit saattoivat kiduttaa uhreja raa'asti tunnustuksien saamiseksi.[1]
Kamppailuistunto saatettiin järjestää esimerkiksi häpäistävän työpaikalla ja häpäisijät olivat vertaisia tai alaisia. Näin ollen koulussa saatettiin järjestää kampppailuistunto, jonka kohteena oli opettaja ja oppilaat saivat esittää tästä syytöksiä. Konseptilla myös kannustettiin siihen, että ilmiannettaisiin ystäviä, puolisoita tai omia vanhempiaan. Käytäntö nousi merkittäväksi kulttuurivallankumouksen aikana.[2]
Alun perin kamppailuistunto perustui Neuvostoliiton marxismi-leninismistä omaksuttuun ”itsekritiikin” käsitteeseen. Kamppailuistunnot eivät aluksi sopineet kiinalaisen kulttuurin vaatimukseen ”kasvojen säilyttämisestä”, mutta kamppailuistunnoista tuli silti myöhemmin suosittuja jo 1930-luvulla.[3] Kamppailuistunnoista luovuttiin vuonna 1978, kun Deng Xiaoping otti vallan.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Lauri Paltemaa & Juha A. Vuori: Kiinan kansantasavallan historia, s. 174, 182–184. Gaudeamus, 2012. ISSN 2343-528. ISBN 9789524957755.
- ↑ Lu, Xing (2004). "Denunciation rallies", Rhetoric of the Chinese Cultural Revolution: The Impact on Chinese Thought, Culture, and Communication, 140–141.
- ↑ Priestland, David (2009). The Red Flag: A History of Communism. Grove Press, 246. ISBN 978-0-8021-1924-7.