Kahlaajat

Kahlaajat
Meriharakka (Haematopus ostralegus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Linnut Aves Lahko: Rantalinnut Charadriiformes Alalahko: Kahlaajat Charadrii Huxley, 1867
Heimot
Thinocoridae: ylänköjuoksijat Pedionomidae: arojuoksijat Scolopacidae: kurpat Rostratulidae: kurpot Jacanidae: jassanat Chionidae: tuppinokat Burhinidae: paksujalat Haematopodidae: meriharakat Recurvirostridae: avosetit Ibidorhynchidae: iibisnokka Charadriidae: kurmitsat Pluvianellidae: hopeakurmitsa Dromadidae: luolakahlaaja Glareolidae: pääskykahlaajat
Katso myös
Kahlaajat Wikispeciesissä   Kahlaajat Commonsissa
Nimi-testi OK

Kahlaajat (Charadrii) on alalahko rantalintujen (Charadriiformes) lahkossa.

Esiintyminen

Alalahkoon kuuluu noin 210 lajia. Arktisen ja lauhkean vyöhykkeen lajit ovat muuttolintuja. Jotkut arktisen alueen pesimälajit kuuluvat pisimmän muuttomatkan tekeviin lintulajeihin, kuten pikkusirri (Calidris minuta) joka talvehtii eteläisellä pallonpuoliskolla. Tropiikin lajit ovat paikkalintuja tai muuttavat vain sadealueiden mukana.

Suomessa esiintyvistä lajeista suurin osa kuuluu kurppien (Scolopacidae) tai kurmitsojen (Charadriidae) heimoihin.

Elinympäristö ja ravinto

Lajeista suurin osa elää kosteikoissa tai rannoilla. Tähän elinympäristöön sopeutumia ovat pitkät höyhenettömät kahluujalat sekä usein pitkä ja hoikka kaula. Monilla kahlaajilla on nokan päässä herkkiä hermoja joiden avulla ne löytävät ravintoa mudasta tai pehmeästä maaperästä. Lajien eripituiset nokat mahdollistavat ruokailun samassa elinympäristössä ilman että eri lajit kilpailevat suoraan ruuasta. Lajeista suurin osa syö pieniä selkärangattomia eläimiä. Monet suuremmat ja erityisesti kuivempaan ympäristöön sopeutuneet lajit käyttävät ravinnokseen suurempiakin eläimiä kuten pieniä matelijoita. Pääskykahlaajat (Glareola) saalistavat muista kahlaajista poiketen pääasiassa ilmassa.

Aiheesta muualla

• Juhani Vuorinen, Tony Prater, John Marchat. Kahlaajaopas : Holarktisten kahlaajien lajin ja iän määritys. Lintutieto 1979.
• Forsman, Dick 1990: Vuolijoen Otanmäen sirri – mikä ja miksi? – Lintumies 6.1990 s. 284–288. LYL.
• Hakala, Tuomo & Purra, Esa 1969: Tampereen Lielahden kahlaajahavainnot vuodelta 1968. – Lintumies 2.1969 s. 46–50. SLY.
• Hurskainen, Tarmo 1968: Poikkeuksellinen kahlaajasyksy 1967 Tampereella. – Lintumies 3.1968 s. 72–73. SLY.
• Lampolahti, Janne & Ripatti, Juha-Pekka 1987: Pesinnän ajoittamisen ongelma: Esimerkkinä laidunniityn kahlaajayhteisö. – Lintumies 3.1987 s. 117–122. LYL.
• Myers, J. P., Hildén, O. & Tomkovich, P. 1982: Siperian tundran eksoottisia sirrejä. – Ornis Fennica 59:175–181.
• Saurola, Pertti 1978: Rengaslöytöjä Siperian sirreistä. – Lintumies 4.1980 s. 146–153. LYL.
• Saurola, Pertti 1979: Virikkeitä viklolöydöistä. – Lintumies 2.1979 s. 59–64. LYL.