Johannes Väisänen
Johannes (Jussi) Väisänen (18. huhtikuuta 1897 Sotkamo – 20. syyskuuta 1918) oli suomalainen jääkäriluutnantti. Hänen vanhempansa olivat torppari Renne Väisänen ja Amanda Laatikainen. Hänet vihittiin avioliittoon sisällissodan melskeissä vuonna 1918 Hilja Roosin kanssa.[1][2]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väisänen kävi kansakoulun Sotkamossa.[3] Opintojaan hän jatkoi Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa, josta hän erosi neljänneltä luokalta.[1][2]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väisänen työskenteli Helsingissä Venäläisten I maailmansodan aikaisissa vallitustöissä,[3] ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 17. lokakuuta 1915, josta hänet komennettiin joulukuussa 1915 värväystehtäviin Suomeen. Hän suoritti keväällä 1916 Berliinissä järjestetyn räjäytyskurssin, jonka jälkeen hänet komennettiin tiedustelu- ym. tehtäviin Pohjois-Suomeen.[1][2]
Kalterijääkäri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hänet pidätettiin lokakuun lopussa vuonna 1916 Oulun läänin kuvernöörin Axel Fabian af Enehjelmin käskystä Rautiosaaressa Rovaniemellä pyrkiessään poliisien takaa-ajamana Ruotsin puolelle. Rovaniemen poliisilaitoksella komisario Karjalaisen[4] poliisikuulustelujen jälkeen hänet kuljetettiin marraskuun alussa käsiraudoissa Oulun lääninvankilaan. Hänen lisäkseen pidätettiin Dahlberg, Jankko ja Korhonen. Oulusta hänet siirrettiin joulukuussa Katajanokan tutkintavankilaan ja sieltä edelleen Pietariin, missä Spalernajan vankilaan ovi sulkeutui hänen takanaan jouluaattona 1915. Väisäsestä tuli näin ns. kalterijääkäri. Spalernajassa hänen kuulusteluitaan hoiti Mashkevits. Hän syytti "Pikku-Jussia" laivojen räjäyttelyistä Ykspihlajassa ja Pietarsaaressa, joihin hän ei ollut todellisuudessa syyllistynyt. Hänen morsetuskavereinaan Spalernajassa olivat Wilkuna, Dahl ja Strömberg. Pikku-Jussi suunnitteli pakoakin, jonka oli tarkoitus tapahtua ns. hirttämällä itsensä ja tekeytymällä sen jälkeen hulluksi, hän kuvitteli pääsevänsä hoitoon ja täten pako olisi helpompi, mutta asia epäonnistui, kun Pikku-Jussin epäonneksi vartija ei hänen meteliään noteerannut ja aikansa hirressä roikuttuaan päätti luopua yrityksestä, kun meinasi henki lähteä. Olipa hän syömälakossakin Spalernajan aikoina ja hyvällä menestyksellä siihen saakka, kun hän avasi sisareltaa Ekbergiltä tulleen paketin ja se sisälsi wienerleipiä, voita ja lihaa, niin hänen syömälakkonsakin sai jäädä. Hän pääsi vapaaksi Venäjän vallankumouksen alussa 12. maaliskuuta 1917 ja matkusti takaisin pataljoonaan, mutta laskettiin sairauden tähden lomalle Ruotsiin, missä hän osallistui aseiden kuljetustoimiin.[5]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän osallistui sisällissodan valmisteleviin toimiin Oulussa, jonne hän saapui marraskuussa 1917, kouluttaen paikallisia suojeluskuntalaisia. Tammikuussa 1918 hän sai tehtäväkseen noutaa suurehkon räjähdysainelähetyksen Matarengista Ouluun. Sisällissodan varsinaisesti syttyessä hän osallistui Oulun taisteluihin joukkueenjohtajana venäläistä sotaväkeä vastaan. Hän räjäytti 2. helmikuuta 1918 tärkeän rautatien Tuiran ja Kellon asemien välillä. Sisällissodan edistyttyä hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja edelleen 28. maaliskuuta 1918 saman komppanian päälliköksi. Hän otti osaa sisällissodassa taisteluihin Kalevankankaalla ja Tampereella. Hän haavoittui lievästi Tampereen edustalla 3. huhtikuuta 1918 ja siirrettiin 14. huhtikuuta 1918 joukkueenjohtajaksi 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, jossa hän toimi komppanian päällikkönä 15. huhtikuuta - 23. huhtikuuta 1918 välisen ajan. 12. jääkäripataljoonan mukana hän otti osaa taisteluihin Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän palveli sisällissodan jälkeen mm. 1. komppanian päällikkönä 2. Jääkärirykmentissä, mutta hänen verensä veti takaisin taisteluihin ja hän liittyi elokuussa 1918 jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtamaan Vienan Karjalan toiseen retkikuntaan ja toimi retkellä pioneeriosaston päällikkönä. Hänen kohtalokseen tuli kaatua Kostamuksen taistelussa 20. syyskuuta 1918, kun hän joutui joukkonsa kanssa saarroksiin ja heidän yrittäessään pelastautua vesiteitse joutui hän vihollisen ampumaksi.[1][2]
Tästä hänen johtamastaan 19 miehisestä joukosta selvisi taistelusta elossa vain neljä miestä.[6] Hänen ruumiinsa jäi viholliselle ja hänet siunattiin taistelukentälle jääneenä.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
    |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Niinistö, Jussi: Suomalaisia soturikohtaloita, Gummerus: Jyäskylä 1998 ISBN 951-96348-5-1.
- Pekkola, Sulo-Weikko: Kalterijääkärit II, WSOY Porvoo 1931.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.