Itävallan–Turkin sota (1737–1739)
| Itävallan–Turkin sota 1737–1739 | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Venäjän–Turkin sotaa 1735–1739 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Joseph Friedrich von Sachsen-Hildburghausen |
|||||||
Itävallan–Turkin sota 1737–1739 käytiin Habsburgien monarkian Itävallan ja Osmanien valtakunnan välillä. Se oli myös osa Venäjän–Turkin sotaa 1735–1739 Itävallan ja Venäjän liittolaisuuden kautta. Sota päättyi Osmanien valtakunnan voittoon ja seuranneessa Belgradin rauhansopimuksessa Itävalta joutui luopumaan alueista, jotka se oli vallannut osmaneilta 20 vuotta aiemmin käydyn Itävallan–Turkin sodan aikana.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Venäjän–Turkin sota (1735–1739)
Keisarinna Anna Ivatovnan hallitsema Venäjä aloitti sodan Osmanien valtakuntaa vastaan 1735. Sen armeija menestyi taisteluissa, mutta kärsi sotaretkien aikana suuria tappioita kulkutautien ja huoltovaikeuksien vuoksi. Habsburgien Itävalta oli Venäjän liittolainen, mutta se pysytteli alkuun erillään sodasta ja toimi jopa välittäjänä osapuolten välisissä neuvotteluissa, joita pidettiin yllä koko sodan ajan. Kaarle VI:n hallitsema Itävalta halusi vallata lisää osmaneille kuuluneita alueita Balkanilta ja lopulta Venäjän taisteluissa saamien voittojen rohkaisemana se päätti liittyä mukaan. Tammikuussa 1737 Itävalta solmi Venäjän kanssa salaisen sopimuksen, missä se sopi mukaantulosta.[1]
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osmanien armeija osoittautui paljon kovemmaksi pähkinäksi Itävallalle. Sen joukot onnistuivat valtaamaan Nišin aivan sodan alussa, mutta jo elokuussa 1737 osmanit saavuttivat merkittävän voiton lukumäärältään yli kaksi kertaa suuremmasta itävaltalaisarmeijasta Banja Lukan taistelussa Bosniassa. Tämän jälkeen Itävallalla oli suuria vaikeuksia pitää puoliaan osmanijoukkoja vastaan.[2] Usein balkanilaisista vapaaehtoisista muodostettuja osmanien joukkoja johtivat taitavat kenraalikuvernöörit Hacı İvaz Mehmed pašša ja Hekimoğlu Ali pašša, joka oli kerännyt kokemusta useissa konflikteissa eri puolilla Osmanien valtakuntaa. Vaikka osmanien lukumäärä oli pienempi ja varustus ajankohtaan nähden usein vanhanaikaista, sen Balkania puolustavat joukot onnistuivat pitämään Itävallan aisoissa. Myös Itävallan armeija kärsi raskaasti kulkutaudeista, joskin sillä ei ollut samanlaisia huolto-ongelmia, joita Venäjä kohtasi Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasuksella. Vaikka Venäjä yleensä menestyi sotilaallisissa yhteenotoissa, sen sotaretket epäonnistuivat vuosi toisensa jälkeen ja talven lähestyessä se joutui vetämään joukkonsa aina takaisin. Vuonna 1738 Itävalta kärsi jälleen tappion, kun Orsovan piiritys päättyi osmanien voittoon. Piiritettyjen tueksi lähetetty kreivi Lothar Königseggin johtama armeija onnistui lyömään osmaniosaston Korniassa, 50 kilometrin päässä Orsovasta, mutta kärsi tappion päätaistelussa.[1]
Vuonna 1739 tilanne Itävallan vastaisella rintamalla alkoi käydä osmaneille tukalaksi Venäjän etenemisen vuoksi. Sotamarsalkka Burkhard Christoph von Münnichin johtamat venäläiset voittivat Stavutšanyn taistelun, jonka seurauksena ne pystyivät valtaamaan H'otynin linnakkeen lähes ilman taistelua. Münnich oli kehittänyt "itämaisen suunnitelman", jonka ydinajatuksena oli vallata koko osmaneille kuulunut Balkanin alue, minkä saavuttaakseen hän haikaili marssivansa aina Istanbuliin asti. Hänen joukkonsa etenivät Prutjoen vartta kohti etelää ja valtasivat Iașin. Osmanien armeija oli vaarassa jäädä motitetuksi Balkanille. Suurvisiiriksi noussut Hacı İvaz Mehmed pašša aloitti rauhaan tähtäävät neuvottelut, mutta pyrki samalla mahdollistamaan valtakunnalleen sotilaallisen voiton. Hän kasvatti armeijansa kokoa ja hyökkäsi länteen lyödäkseen Itävallan irralleen sodasta, jonka jälkeen joukot voitaisiin keskittää kokonaan Venäjää vastaan. 22. heinäkuuta käyty Grockan taistelun päättyi osmanien voittoon. Se jäi käytännössä sodan ratkaisutaisteluksi. Tappion nujertama Itävallan armeijan ylipäällikkö George Olivier Wallis menetti aloitekykynsä ja vetäytyi joukkoineen Belgradin taakse, jolloin Mehmed pašša saattoi edetä piirittämään kaupunkia.[1]
Rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Belgradin rauha
Rauhansopimus allekirjoitettiin solmittiin 18. syyskuuta. Itävallan edustajana toimi kenraali Wilhelm Reinhard von Neipperg, jonka innokkaasti rauhaa etsinyt Hacı İvaz Mehmed pašša oli käytännössä pidättänyt neuvottelujen ajaksi. Näin Neipperg ei saanut päivitettyä tietoa esimerkiksi Venäjän etenemisestä. Joka tapauksessa Belgradin puolustuksen luhistuttua tilanne kävi Itävallalle lohduttomaksi.[1] Osmaneja neuvotteluissa edusti Mehmed paššan lisäksi Koca Ragıp pašša, josta myös aikanaan tuli suurvisiiri. Itävalta joutui palauttamaan edellisessä sodassa valtaamansa alueet takaisin osmaneille. [3]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uutinen rauhasta lamautti Venäjän etenemisen. Münnichin joukot olisivat jääneet Mustanmeren ja osmaniarmeijan väliin ilman liittolaistensa sivustatukea, joten Venäjä joutui hakemaan pikaisesti rauhaa ja tyytymään paljon suunniteltua maltillisempiin ehtoihin. Venäjän–Turkin sota päättyi saman vuoden lokakuussa allekirjoitettuun Nissan rauhaan.[4]
Sodan päättymisen jälkeen Habsburgien monarkia etsi syyllisiä häviöönsä. George Olivier Wallis tuomittiin vankeuteen ja hänen tuli kärsiä tuomionsa Spielbergin linnakkeessa. Samoin kävi useille Grockan taisteluun osallistuneille itävaltalaiskenraaleille sekä Neippergille, joka oli neuvotellut rauhansopimuksen. Heidän onnekseen keisari Kaarle VI kuoli vielä saman vuoden aikana ja uusi keisarinna Maria Teresia armahti tuomitut marraskuussa 1740.[3]
Osmanien valtakunnassa seurasi useita vuosia kestänyt rauhan jakso, jolloin sen perinteiset viholliset olivat sitoutuneet sotiinsa omilla tahoillaan.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aksan, Virginia H.: Ottoman Wars 1700–1870. Pearson Education, 2007. ISBN 0582308070.
- Hochedlinger, Michael: Austria's Wars of Emergence, 1683–1797. Routledge, 2015. ISBN 131788793X.
- Stavrianos, L. S. ;Stoianovich, Traian: The Balkans since 1453. C. Hurst & Co. Publishers, 2000 2.p.. ISBN 1850655510.
- Stone, David R.: A Military History of Russia: From Ivan the Terrible to the War in Chechnya. Greenwood, 2006. ISBN 0275985024.
- Faroqhi, Suraiya & Aksan, Virginia: The Cambridge history of Turkey: The Later Ottoman Empire, 1603–1839 (vol.3). Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521620953.