Hyökkäysvaunurykmentti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hyökkäysvaunurykmentti (HvR) oli 15. heinäkuuta 1919 perustettu Suomen armeijan panssariaselajin joukkoyksikkö, joka sijoitettiin Santahaminaan mahdollisesti siksi, että sen siirtäminen tukemaan Viron vapaussotaa olisi helppoa.[1] Hyökkäysvaunurykmentti siirrettiin Santahaminan varuskunnasta Poltinahon varuskuntaan Hämeenlinnaan[2] 3. syyskuuta 1921.[3] Vuonna 1925 Hyökkäysvaunurykmentti supistettiin Hyökkäysvaunupataljoonaksi ja 1927 Erilliseksi hyökkäysvaunukomppaniaksi, joka syyskuussa 1939 muutettiin Panssarivaunupataljoonaksi.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päätöksen yksikön perustamisesta teki valtionhoitaja Mannerheim.[1] Hyökkäysvaunurykmentin komentajaksi määrättiin Hämeen ratsurykmentin suomalainen majuri Harry Uno Alfthan.[4] Myös monet muut Hyökkäysvaunurykmentin henkilökuntaan kuuluvat olivat ratsuväessä palvelleita. Rykmenttiin valittavista asevelvollisista oli annettu tarkat määräykset. Henkilöstön tekniseen osaamiseen ja poliittiseen luotettavuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota.[5]

Kalusto ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rykmenttiä perustettaessa ei Suomessa ollut riittävää osaamista koulutuksen aloittamiseksi, joten Ranskasta saapui kapteeni Pivetaun johtama komennuskunta. Komennuskunta antoi rykmentin henkilöstölle kalustoteknisen koulutuksen. Santahaminan saari oli panssarivaunujoukkojen koulutuksen kannalta pieni sijoituspaikka, mutta siellä voitiin kuitenkin toteuttaa ampumakoulutusta ja pieniä taktisia harjoituksia. Sen vuosipäiväksi nimettiin 14. heinäkuuta 1919. Everstiluutnantti Seppo Soikkelin mukaan on mahdollista, että päivämäärä 14. heinäkuuta valittiin Ranskan suuren vallankumouksen mukaan.[6]

Hyökkäysvaunurykmentille tilattiin kalustoksi Ranskasta 32 ensimmäisen maailmansodan aikaista, kunnostettua Renault FT-17 -panssarivaunua. Vaunuista vain 14 oli varustettu tykillä. Konekiväärillä varustetut vaunut oli varustettu 8 mm:n ilmajäähdytteisellä 1914-mallisella Hotchkiss-konekiväärillä.[1] Tykillisissä Renaulteissa oli aseistuksena 37 mm:n Puteaux-tykki.[4] Ne tulivat valmiiksi jaettaviksi 26. elokuuta 1919. Ranskan pyynnöstä kaksi vaunua, yksi konekiväärillinen ja yksi tykillinen, lainattiin Viroon tukemaan Luoteis-Venäjän armeijan hyökkäystä syys-lokakuussa kohti Petrogradia. Osaston johtajaksi tuli ranskalaisista opetusupseereista luutnantti d'Arcier. Komennus Viron vapaussodassa kesti 17. lokakuuta 1919 – 9. huhtikuuta 1920. Osaston vaunut tulivat huonokuntoisina takaisin, minkä vuoksi Ranska hyvitti korjauskuluja lähettämällä kaksi uutta vaunua Ranskasta.[7]

Suomalaisen ajattelun mukaan panssarivaunut katsottiin tykistöön liittyviksi, minkä vuoksi Hyökkäysvaunurykmentti koostui kahdesta patteristosta, jotka kummatkin jakautuivat kolmeen patteriin, joista jokainen jakautui kahteen jaokseen. Jokaisessa jaoksessa oli kaksi panssarivaunua: yksi konekiväärillinen Renault ja yksi tykillinen Renault. 24:n panssarivaunun lisäksi oli patterien päällikköjen vaunut, jolloin kahdessa patteristossa oli yhteensä 30 panssarivaunua.[1]

Panssarivaunujoukkojen kehittäminen oli pitkälti rykmentin komentajan eversti Aarne Sihvon vastuulla. Sihvo oli saanut Ranskasta hyökkäysvaunuoppia, jota nyt sovellettiin kehitettäessä suomalaisia panssarivaunujoukkoja. Hän laati monia ohjesääntöjä, joilla oli suuri merkitys uudessa aselajissa. Komentajan vaihtuessa vuonna 1923 alkoi panssariaselajin alamäki. Rykmentti pienennettiin vuoteen 1927 mennessä Hyökkäysvaunukomppaniaksi. Kehityssuunta oli päinvastainen kuin muualla Euroopassa, jossa panssarijoukkoja kehitettiin voimakkaasti.

Hyökkäysvaunurykmentissä ei tulitoimintaa käsitteleviä ohjeita juurikaan ollut. Käytössä oli yleisesikunnan kirja ”Ohjeita keveiden hyökkäysvaunujen käytössä ja ohjauksessa”. Se kertoi tulitoiminnasta vain tulen ulottuvuuden ja painotti tulen keskittämistä. Panssarivaunujen ampumatarvikkeet olivat huomattavan kalliita. Tämän takia ampumaharjoitteluun varatut ampumatarvikemäärät olivat usein liian vähäisiä. Vuonna 1922 ampumatarvikkeita oli vain neljä kappaletta ampujaa kohden. Vaunuissa ei ollut vakautettua asejärjestelmää, mutta ammuntaa harjoiteltiin silti liikkeestä. Liikeammunnan tulokset olivat heikkoja. Ennen talvisotaa ei käytössä ollut ampumatoimintaa käsitteleviä ohjeita. Koulutus ja ampumatoiminta perustuivat perimätietoon. Edellä mainitut tekijät huomioon ottaen ei panssarivaunujen tulitoiminnalta voitu odottaa ihmeitä. Pienet laukausmäärät korkeintaan totuttavat miehistön tulitoimintaan, mutta varsinaista ampumataitoa ne eivät juuri kehitä. Panssarivaunujoukon johtaminen ilman hyviä viestivälineitä on vaikeaa. Vaunujen liikkuessa kova melu ja huono näkyvyys varsinkin toimittaessa luukkujen alta hankaloittavat toimintaa entisestään. Tehokkainta johtaminen on radiolla. Ennen talvisotaa ei vaunuissa ollut radioita, joten johtaminen perustui käsi-, lippu-, vihellyspilli- ja sisämerkkeihin. Sisämerkeillä johdettiin omaa vaunua ja muilla merkeillä muita vaunuja. Esityksiä radiokaluston ja vaunupuhelimien hankkimiseksi tehtiin, mutta radioita ja puhelimia ei talvisotaan mennessä saatu. Kaluston puuttuessa ei sodan syttyessä ollut minkäänlaisia perusteita viestitoiminnalle. Kun radioita myöhemmin saatiin, olivat toimintamallit kehitettävä täysin tyhjältä pohjalta.[8]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viipurilaisten naisten lahjoittama Ellinor Vivalon suunnittelema Hyökkäysvaunurykmentin lippu vihittiin 16. toukokuuta 1922. "Lippuvaate on kooltaan 80 x 95 cm. Tangon vapaana olevan osan pituus on 210 cm, Lippuvaate on tummanharmaata silkkiä, reunus palteellinen. Lipussa on vilja-aiheinen reunuskoristelu. Lipun keskusaiheena on auringon kuva mallia vuodelta 1665. Tämän auringon kuvan keskellä on teräksen värinen kypärä."[9]

Komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Erkki Kauppinen. Perinteitä - yhteistyötä - iskuvoimaa, Elämää rauhanajan Panssariprikaatissa 1945–2007. Panssariprikaati, 2007. 420 sivua. ISBN 9789529220113

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Perinteitä - yhteistyötä - iskuvoimaa, sivu 9
  2. ↑ Perinteitä - yhteistyötä - iskuvoimaa, sivu 10
  3. ↑ Perinteitä - yhteistyötä - iskuvoimaa, sivu 323
  4. ↑ a b Jarmonieminen.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Käkelä 1992 s.18–19
  6. ↑ Ilmatorjuntaupseeriyhdistys
  7. ↑ Perinteitä - yhteistyötä - iskuvoimaa, sivu 367
  8. ↑ Kantakoski 1969 s.65-66
  9. ↑ Panssari I/1957

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hovilainen Pentti: Tankkirykmentistä Panssaripataljoonaan 1919–1949. Hämeenlinna: Panssaripataljoonan upseeri- ja aliupseerikunta, 1949.
  • Pekka Kantakoski. Suomalaiset panssarivaunujoukot 1919-1969. 1969 362 sivua.
  • Erkki Käkelä. Laguksen miehet - Marskin nyrkki. Panssarikilta ry 1992. 486 sivua. ISBN 9529038585
  • Esa Muikku Esa, Jukka Purhonen. Suomalaiset panssarivaunut 1918–1997. APALI 1998. 208 sivua. ISBN 9789525026337
  • Robert Brantberg. Lagus - Ritari n:o 1. Revontuli 2010 288 sivua ISBN 9789525767377
  • Henri Silovaara. Panssarijoukkojen koulutus Panssariprikaatissa 1942–1944. Pro gradu -tutkielma 2013. 103 sivua. Saatavilla: PDF
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hyökkäysvaunurykmentti&oldid=20849860”