Hietakiitäjäkäärme
| Hietakiitäjäkäärme | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Matelijat Reptilia |
| Lahko: | Suomumatelijat Squamata |
| Alalahko: | Käärmeet Serpentes |
| Heimo: | Psammophiidae |
| Suku: | Hietajuoksukäärmeet Psammophis |
| Laji: | schokari |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Psammophis schokari |
|
 Hietakiitäjäkäärmeen levinneisyys |
|
| Katso myös | |
Hietakiitäjäkäärme[2] (Psammophis schokari) on Psammophiidae-heimoon kuuluva käärmelaji. Sitä tavataan kuivilla ja puolikuivilla alueilla Afrikan pohjoisosissa ja Aasian länsiosissa.
Eräs alalaji on erotettu omaksi lajikseen Psammophis aegyptius.[3]
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Hietakiitäjäkäärmeellä on hoikka ruumis ja pitkänomainen pää. Sillä on suuret kullanruskeat silmät ja pyöreät pupillit. Käärmeen väritys ja kuviointi on vaihtelevaa, ja siitä esiintyy kolmea pääasiallista värimuotoa. Värityksen ja kuvionnin vaihtelua pidetään sopeutumana eri elinympäristöihin. Hietakiitäjäkäärmeellä on yläleuassaan kaksi myrkytöntä hammasta ja taaempana kaksi suurta, uurteista myrkyllistä hammasta. Käärme voi kasvaa noin 1,5 metriä pitkäksi.[4][5]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hietakiitäjäkäärme on levinnyt laajalle alueelle. Sen levinneisyysalue kattaa Pohjois-Afrikan aina Somaliaan ja Etiopiaan asti etelässä, ja ulottuu Aasiassa läpi Lähi-idän aina Turkmenistaniin pohjoisessa sekä Pakistaniin ja Intian luoteisosiin idässä.[3][4][5]
Hietakiitäjäkäärme elää kuivilla ja puolikuivilla alueilla, joiden kasvusto vaihtelee runsaskasvuisista, pensaita ja puita kasvavista alueista hiekka- ja sorapohjaisiin seutuihin, joiden kasvusto on matalia pensaita ja ruohoa. Elinympäristöä ovat niin alankojen aavikot, vuorten aluskukkulat, ylängöt, arot kuin keitaat merenpinnan tasolta aina 1 800 metrin korkeuteen asti.[4][5]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hietakiitäjäkäärme on nopealiikkeinen ja aktiivinen. Se on yksi Lähi-idän nopeimmista käärmeistä ja voi saalista jahdatessaan saavuttaa 16 kilometrin tuntivauhdin.[4] Laji saalistaa yleensä päivällä, mutta voi kuumimpina kuukausina hankkia ravintonsa yöllä. Hietakiitäjäkäärmeen ravintoon kuuluvat pääasiassa liskot, mutta myös pienet linnut ja nisäkkäät sekä sammakot ja toiset käärmeet. Se ottaa usein suojaa kivien alla, raunioilla ja hylätyissä jyrsijöiden koloissa. Hietakiitäjäkäärme kiipeilee myös pensaissa ja matalissa puissa, ja nappaa ravinnokseen aikuisia lintuja ja poikasia. Sen myrkky tekee saaliin nopeasti liikkumiskyvyttömäksi, minkä jälkeen käärme nielee sen pää edellä.[4][5] Myrkystään huolimatta se ei ole vaarallinen ihmisille ja se pakenee nopeasti vaaran uhatessa.[4]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hietakiitäjäkäärmeet parittelevat sadekaudella huhtikuun ja kesäkuun välillä. Naaras munii tavallisesti kuudesta kymmeneen munaa. Koiraat tulevat sukukypsiksi 42 sentin pituisena ja naaraat 45-senttisenä.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Wilms, T., Wagner, P., Els, J., Al Johany, A.M.H., Amr, Z.S.S., Orlov, N.L., Shafiei Bafti, S., Baha El Din, S., Mateo, J.A., Geniez, P., Böhme, W., Hraoui-Bloquet, S., Papenfuss, T., Ananjeva, N.B., Borkin, L., Milto, K., Golynsky, E., Rustamov, A, Nuridjanov, D. & Munkhbayar, K.: Psammophis schokari IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-3. 2021. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 4.1.2022. (englanniksi)
- ↑ McGhee, Karen & McKay, George: Maailmamme eläimet, s. 163. Suomentanut Marja-Leena & Pertti Hiltunen. Helsinki: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7373-3.
- ↑ a b Uetz, Peter & Freed, Paul & Hošek, Jiří (toim.): Psammophis schokari The Reptile Database. Reptarium. Viitattu 31.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Schokari sand racer Arkive. Wildscreen. Arkistoitu 9.7.2018. Viitattu 31.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d Psammophis schokari WCH Clinical Toxinology Resources. The University of Adelaide. Viitattu 31.8.2020. (englanniksi)
|