Herman Asplöf

Herman Nathanael Asplöf (15. marraskuuta 1881 Gåsborn – 7. helmikuuta 1959 Göteborg) oli ruotsalainen säveltäjä, urkuri ja musiikkipedagogi.

Asplöf syntyi opettajaisän perheeseen. Hän opiskeli urkujensoittoa Claes Rendahlin johdolla vuoteen 1898 saakka. Hän valmistui Tukholman kuninkaallisesta musiikkikorkeakoulusta urkurina vuonna 1900, esilaulajana vuonna 1901 ja musiikinopettajana vuonna 1902. Asplöf suoritti vielä erikoistuneita opintoja pianonsoitossa ja sävellyksessä. Hänelle myönnettiin musiikkikorkeakoulun mitali vuonna 1903. Asplöf työskenteli 1900-vuosikymmenellä urkurina Laholmissa ja Malmön Pyhän Pietarin kirkossa. Vuonna 1910 hän lähti Göteborgiin, jossa aloitti työskentelyn Annedalskyrkanin urkurina. Vuonna 1929 Asplöfistä tuli Göteborgin tuomiokirkon urkuri ja kuoronjohtaja. Samalla hän oli opettajakorkeakoulussa urkurin ja esilaulajan tehtäviin pätevöittäneiden tutkintojen opettaja. Lisäksi hän tarjosi yksityisopetusta. Asplöfin johdolla opiskelivat muiden muassa Åke Hermanson ja Björn Johansson.

Asplöf jäi eläkkeelle tehtävistään Göteborgin tuomiokirkon urkurina vuonna 1951. Hän hoiti tehtäviä kuitenkin sijaisena, kunnes tyhjäksi jäänyt virka täytettiin vuonna 1954. Asplöf tunnettiin urkurina virtuoosisesta tekniikastaan ja improvisointitaidoistaan. Hän sai Valtion säveltäjästipendin vuonna 1926. Hän sai säveltäjänä osakseen Tor Aulinin ja Wilhelm Stenhammarin arvostuksen. Tästä huolimatta Asplöfin teoksia ei julkaistu hänen elämänsä aikana. Hänen sävellyksistään suurimuotoisin on cis-mollissa sävelletty pianokonsertto (1926). Uruille ja orkesterille Asplöf sävelsi teokset Konsertstycken (1917) ja Dialog (kolme osaa, 1941). Lisäksi hän sävelsi fantasian ja fuugan Enkeli taivaan -koraalin pohjalta uruille, trumpeteille, pasuunoille ja patarummuille. Asplöfin soolourkusävellyksistä tunnetuin on a-mollissa sävelletty toccata. Hänen muihin urkuteoksiinsa kuuluu Koralimprovisation. Asplöfin kaikki kuoroteokset ovat hengellisiä, ja niissä on usein urku- tai muu soitinsäestys. Hänen suurimuotoiset teoksensa perustuvat myöhäisromanttiseen sävelkieleen ja niiden harmoniat lähenevät dissonoivuudellaan modernismia.