Heike monogatari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yksityiskohta Heike monogatarin kohtausta esittävästä taideteoksesta 1600-luvun paikkeilta.

Heike monogatari eli Tarina Taira-klaanista on 1200-luvulta peräisin oleva japanilainen tarina Taira-klaanin noususta ja tuhosta Heian-kauden Genpei-sodan aikana. Alun perin tarinan kerronta oli osa musiikillista perinnettä, mutta nykyisin se tunnetaan lähinnä japanilaisen kirjallisuuden klassikkoteoksena.

Tarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heike monogatari kertoo nimensä mukaisesti Taira-klaanin traagisen tarinan sen noususta ja lopulta tappiosta. Japani oli Heian-kauden aikana hajonnut eri soitilasklaanien voimakeskittymiin, joista erityinen merkitys oli hovin voimakkailla klaaneilla Fujiwaralla, Minamotolla ja Tairalla. Eri klaanit kamppailivat maasta ja resursseista keskenään, mikä johti lopulta Taira- ja Minamoto-klaanien väliseksi Genpei-sodaksi. Sota päättyi vuonna 1185 käytyyn Dan no uran taisteluun, joka merkitsi Taira-klaanin tuhoa ja vasta 6-vuotiaan keisari Antokuan surmaa. Heike monogatari kuvastaa aikansa mukaista buddhalaisuuden ajattelutappaa, jossa kaikki on katoavaista ja maallinen elämä valheellista. Erityistä kritiikkiä saa osakseen Taira-klaanin päämies Taira no Kiyomoria.[1] Tarinan sankarihahmo on Minamoto Yoshitsune.[2] Kokonaisuudessaan Heike monogatari on huomattavan pitkä ja se koostuu kaikkiaan 12 kirjasta ja 200 jaksosta.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heike monogatarin tarkkaa alkuperää ei tunneta. Tarinan on joskus arveltu muotoutuneen Genpei-sodan jälkeisinä vuosikymmeninä 1200-luvulla. Ensimmäinen maininta tarinasta historiallisissa lähteissä on peräisin Yoshida Kenkōn teoksesta Joutilaan mietteitä (Tsurezuregusa) vuosien 1330–1332 paikkeilta. Yoshidan mukaan tarinan oli koonnut [Shinano]]n maaherra Yukinaga, joka opetti sen sokealle munkki Shōbutsulle. Kummankaan henkilön historiallisuudesta ei kuitenkaan ole varmuutta. Onkin pidetty todennäköisempänä, että tarina on muotoutunut itse asiassa vähitellen useiden eri tekijöiden käsissä.[1]

Heike monogatari tunnetaan nykyisin ennen kaikkea kirjallisuutena, mutta alun perin se oli musiikillista perinnettä. Japanin historian Kamakura-kaudella Heike monogataria esittivät sokeat buddhalaiset munkit (biwa hōshi) biwaa soittaen. Ennen Heike monogataria yleisiä heidän esityksiään olivat kiinalaiset eepokset. Heike monogatarista tuli kuitenkin nopeasti hyvin suosittu ja monet munkit erikoistuivat pelkästään sen esittämiseen. Ympäri maata kiertelevät munkit esittivät tarinaa niin ylä- kuin alaluokkienkin yleisöille. Akashi Kakuichi vakiinnutti esitykset omana koulukuntanaan vuonna 1371. Tarinan esittämisen perinne siirtyi myöhemmin munkeilta sokeiden miesten Tōdō-killalle, joka sai esitysten yksinoikeuden. esittäjien merkitys oli erityisen suuri tavalliselle kansalle, joka ei yleensä ollut lukutaitoista. Tōdō-killan esittäjät esiintyivät rikkaiden mesenaattien ja soturien kodeissa ja 1600-luvulla Heike monogatari vakiintui samureiden seremonialliseksi musiikiksi. Esitykset käsoittivät tavallisesti koko tarinan pituudesta johtuen vain muutaman luvun, Vuonna 1776 vakiintui Heike mabushi, eli lyhennelmä koko teoksesta.[1]

Muiden kerrontaperinteiden, kuten nō-teatterin, Kabukin ja bunrakun yleistyessä 1600-luvulta eteenpäin Heike monogatarin esittäminen tavallisen kansan keskuudessa taantui. Siitä tuli korostetun seremoniallinen esitys, joka kuului samuraiden seremonioihin ja juhliin aina 1800-luvun puoliväliin. Japanin länsimaalaisten vaikutteiden takia perinteinen yhteiskuntajärjestys hajosi ja uudistui, mikä Heike monogatarin kannalta merkitsi sotilashallitsijoiden ja mesenaattien taloudellisen tuen loppua. Sittemmin Heike monogatari onkin mielletty etenkin kirjallisuutena, eikä niinkään musiikkina. Tarinan suullisen perinteen esitys onkin katoamassa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Lasse Lehtonen: Japanilainen musiikki : taiko-rumpujen kuminasta J-poppiin, s. 68-75. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-010-3.
  2. Heike monogatari Encyclopaedia Britannica. Viitattu 8.7.2019. (englanniksi)